Thursday, December 01, 2005

Karjalan Liiton pj. Hannu Kilpeläinen on pelkkä miehittäjä-Ryssän perserassi


-----------------
Ajankohtaista

Tasavallan presidentti karjalaisille: Olkaa ylpeitä karjalaisuudestanne

Presidentti Tarja Halosen juhlapuhe Karjalaisilla kesäjuhlilla Lahdessa 19.6.2005

Pääministeri Matti Vanhasen puhe Karjalaisten kesäjuhlien avajaisissa Lahdessa 18.6.2005

Puheenjohtaja Markku Laukkasen puhe Karjalaisilla kesäjuhlilla Lahdessa 19.6.2005

Saarna Karjalaisten kesäjuhlien radiojumalanpalveluksessa Lahden Ristin kirkossa 19.6.2005

Tasavallan presidentti karjalaisille:

Olkaa ylpeitä suomalaisuudestanne

Karjalaiset Kesäjuhlat päättyivät sunnuntaina 19.6.2005 Lahdessa. Juhlat täyttivät niin ohjelman kuin osanottajienkin puolesta järjestäjien odotukset. Aurinkoisessa säässä vietettyjen kolmipäiväisten kesäjuhlien eri tilaisuuksiin osallistui noin 20 000 henkeä.

Lauantain avajaisjuhlissa puhui pääministeri Matti Vanhanen. Pääministeri visioi konkreettiselta pohjalta eurooppalaisesta muutoksesta, jossa ihmisten välisiä vuorovaikutuksia ei ohjaa enää hallinnolliset rajat, vaan tarve antaa ihmisille ja yrityksille vapaus toimia ja tehdä yhteistyötä valtion rajoista riippumatta. Vanhanen totesi, että sellainen vaihe olisi taas uusi myös meille karjalaisille. Pääministeri viestitti myös antavansa suuren arvon Karjalan Liiton tavasta tukea Suomen valtiojohdon ajamaa rauhan, yhteistyön ja hyvinvoinnin lisäämistä Suomessa ja Suomen naapuruussuhteissa.

Sunnuntain päiväjuhlassa juhlapuheen piti tasavallan presidentti Tarja Halonen>. Myös Karjalan Liiton puheenjohtaja Markku Laukkanen puhui juhlassa. Molemmat puhujat ottivat esille Suomen suhteet Venäjään kehittyvässä Euroopan Unionissa ja muistuttivat juhlaväkeä identiteetin merkityksestä.

Presidentti Halonen kiitti Karjalan Liiton tekemää lähialueyhteistyötä, josta hän mainitsi esimerkkinä Viipuri-keskuksen toiminnan. Liitolla ja presidentillä on yhtenevät näkemykset rajantakaisen Karjalan taloudellisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin kehittämisestä. Presidentti piti Karjalan Liiton harjoittamaa kansalaisjärjestötyötä onnistuneena ja kehotti karjalaisia olemaan edelleen ylpeitä karjalaisuudestaan.

Juhlapäivän yksi kohokohta oli juhlakulkue, jossa 2300 marssijaa muodosti kahden kilometrin mittaisen värikkään kulkueen. Kulkuetta seurasi tuhansia ihmisiä. Karjalaisuus herättääkin yhä useampien mielenkiintoa. Juhlakulkueessa näkyi meneillään oleva sukupolvenvaihdos; mukana oli entistä enemmän nuorempia karjalaissukupolvia.

Kulkueessa tuli näyttävästi esille myös kansallispuvun 120-juhlavuosi, sillä lähes kaikki kulkueen osanottajat olivat pukeutuneet karjalaisiin kansallispuihin ja fereseihin.

Kolmipäiväiset juhlat päättyivät ortodoksisen kirkon arkkipiispa Leon ja entisen Viipurin, nykyisen Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkalan matkaan siunaamisella.

Nämä kesäjuhlat olivat järjestyksessään 57:nnet. Ensi vuonna juhlat pidetään Haminassa 16.-18.6.2006.

TASAVALLAN PRESIDENTTI TARJA HALOSEN PUHE KARJALAN LIITON KESÄJUHLASSA 19.6.2005

On ilo puhua teille täällä karjalaisten kesäjuhlassa. Näin upea tapahtuma on vakuuttava osoitus karjalaisuuden elinvoimaisuudesta. Ensimmäiset karjalaiset kesäjuhlat, tuolloin vielä urheilukilpailujen muodossa, järjestettiin niinikään täällä Lahdessa jo vuonna 1949.

Karjalaiset ovat asuneet vuosisatojen ajan raja-alueella ja karjalaisuus ankkuroitui historialliseen ympäristöönsä rajan kansan kulttuurina. Raja pitää tässä yhteydessä ymmärtää Mikael Agricolan mukaisesti pikemmin alueena ja paikkana kuin rajaviivana. Rajan kansana se on ollut kahdesta suunnasta tulevan uskonnon, kulttuurin ja aikoinaan myös maailmankatsomusten ristipaineessa. Tässä suhteessa se on ollut samankaltaisessa tilanteessa kuin monet eteläisemmät kansat, kuten puolalaiset.

Rajan kansalla ovat ilot ja surut olleet muita väkevämmät. He ovat joutuneet kestämään sodat ja ristiriidat, mutta rauhan aikana heillä on ollut muita vilkkaammat yhteydet erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin. Tämän myötä heidän osaamisensa ja pärjäämisensä uusien ja vieraiden asioiden kanssa on ollut muita nopeampaa.

Itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomen Karjala koki voimakkaan henkisen ja taloudellisen nousun, joka katkesi jyrkästi toisen maailman sodan alettua syksyllä 1939. Sodan aikana Euroopan asukkaat ja valtiot Jäämereltä Balkanille joutuivat kokemaan sodan kauhut. Monet maat olivat suurvaltojen konferensseissa ja sopimuksissa mukana äänivallattomina kohteina, eivät itsenäisinä toimijoina.

Itsepäiset ja itsenäiset suomalaiset eivät suostuneet suurvaltojen sopimuksen kohteeksi, vaan puolustivat parhaansa mukaan kansalaistensa vapautta ja isänmaan itsenäisyyttä. Kuitenkin yli 400 000 karjalaista joutui ? useat kahteen kertaan ? jättämään kotinsa ja heimonsa vuosisatoja asuttamat alueet. Karjalaisten raskasta evakkotaivalta, jonka monet täällä olevat ovat henkilökohtaisesti kokeneet, on jatkuvasti muisteltu ja pidetty koko kansan tietoisuudessa. Karjalaisten evakko on osa suomalaisten yhteistä historiaa.

Toiseen maailmansotaan ja sitä seuraavien vuosikymmenien murheisiin kuuluvat kymmenet miljoonat ihmiset, jotka pakenivat tai karkotettiin kotiseuduiltaan. Suomessa Karjalan evakkojen vastaanotto sujui alkuvaikeuksien jälkeen joustavasti ja järjestelmällisesti.

Karjalainen kulttuuri levisi siirtolaisten mukana koko silvotun tynkä-Suomen alueelle. Samalla kulttuurit sekoittuivat. Virpomisperinne sulautui osittain pohjalaiseen pääsiäisnoitaperinteeseen. Uunipaisti ja riisipiirakat vakiintuivat osaksi suomalaista ruokakulttuuria karjalan paistiksi ja karjalanpiirakoiksi nimettyinä. Karjalan kansan tarttuva iloisuus. Taito panna ilo pintaan, vaikka 'syän märkänis' levisi totisempienkin suomalaisten piiriin.

Karjalainen siirtoväki antoi itselleen kriisiapua järjestäytymällä ja perustamalla karjalaisseuroja. Seurojen ylläpitävä voima oli 'mie ja sie henki´. Näin luotiin voimakas yhteenkuuluvuuden tunne. Luotiin henkinen koti ympärille, missä sitten liikuttiinkin niin kuin tänään täällä Lahdessa.

***

Toivon, että sodat ovat nyt jääneet meiltä historiaan. Tämän tunteen jakavat kanssamme sadat miljoonat ihmiset niin Euroopassa kuin Atlantin takana tai kaukana Japanissakin. Maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlia on vietetty varsin näyttävästi. Euroopassa on syytä iloita myös uudesta yhdistyneestä Euroopasta.

Länsi-Euroopan integraatio, joka alkoi välittömästi sodan jälkeen saavutti uuden ulottuvuuden vasta kylmän sodan päättymisen jälkeen, viisitoista vuotta sitten. Maanosaamme jakaneet rajalinjat haalistuivat vasta, kun kymmenen entistä Itä- ja Keski-Euroopan maata liittyi Euroopan unioniin. Yhdentymiseen liittyvät asiat olivat esillä äskeisessä EU:n huippukokouksessa. Edistyminen ei ole aina kovin nopeata, uuden Euroopan rakentaminen etenee kuitenkin hitaasti.

Euroopan yhdentymisessä on paljon tekemistä ja paljon on vielä saavutettavissa. Laajentuneen Euroopan unionin pitäisi olla valtioiden ja kansojen liitto, jossa oman itsenäisyytemme säilyttäen voisimme nauttia yhteisestä rauhasta koko mantereellamme. Tällä uudella kotialueella ihmisten pitäisi pystyä liikkumaan ja käymään kauppaa vapaasti ja turvallisesti. Ihmiset odottavat näkevänsä integraation tulokset myös arjessa: työpaikkoina, hyvinvointina ja jokapäiväisenä turvallisuutena tässä globalisaation maailmassa.

***

Suomi saavutti sodissaan Neuvostoliittoa vastaan torjuntavoiton. Säilytimme itsenäisyytemme ja demokraattisen valtiomuotomme, vaikka alueistamme joutuikin liki 15 % miehitetyiksi. Menetimme merkittävän osan alueestamme ja jouduimme maksamaan valtavan ryöstösaaliin miehittäjä-Ryssälle. Inhimillisesti raskain osa oli 430 000 suomalaisen asuttaminen uusille asuinsijoille. Kohtalomme oli raskas, mutta kansainvälisesti vertailtuna olemme menestyneet hyvin.

Historiaa me emme voi muuttaa, rakentakaamme siis tulevaisuutta. Meidän rajoillamme on ollut rauha yli 60 vuotta, jona aikana me olemme tehneet yhdessä pitkän matkan. Suomi on rakennettu sodan runtelemasta köyhästä maasta pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jolla on hyvät suhteet kaikkiin naapureihinsa, myös Venäjään.

Meille on eduksi, että naapureillakin menee hyvin. Toivon, että demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittaminen vahvistuvat Venäjällä. Suomen ja Venäjän välinen kauppa on kehittynyt erittäin myönteisesti ja suomalaisen elinkeinoelämän kiinnostus Venäjää kohtaan lisääntyy entisestään, kun Venäjästä tulee Maailman kauppajärjestön, WTO:n, jäsen.

Suomen liittyminen Euroopan unioniin on monipuolistanut suhdettamme Venäjään ja meidän kokemuksemme rikastuttaa puolestaan EU:n suhdetta Venäjään. Unionin suhteet ovat tietysti kaikkien 25 maan yhteiset suhteet, jonka vuoksi toiveita ja tavoitteita pitää ajaa yhdessä ja johdonmukaisesti kaikilla toimialoilla. Se helpottaa myös Venäjän suhdetta Euroopan unioniin.

Suomen asema Euroopan unionin ja Venäjän välisissä suhteissa korostuu ensi vuonna, kun Suomi toimii unionin puheenjohtajamaana. Puheenjohtajuuskauden työlistalle kuuluvat muun muassa ratkaisun löytäminen yhteistyö- ja kumppanuussopimuksen uudistamiseen Venäjän kanssa ja Pohjoisen ulottuvuuden toimintaohjelman uusiminen. Tavoitteenamme on toimiva yhteistyö näissä asioissa Venäjän kanssa. Kuluvan vuoden monet korkean tason tapaamiset luovat tähän hyvät edellytykset.

Suomi harjoittaa aktiivista lähialueyhteistyötä. Tällä toiminnalla tuetaan Venäjän puoleisten lähialueidemme yleistä kehitystä ja luodaan verkostoja rajan molempia osapuolia hyödyttäen. Siten lähialueyhteistyö tukee yhteyksien kehittämistä ja ylläpitoa Suomen ja Venäjän Karjaloiden välillä. Lähialuevaroin onkin autettu monia karjalaisprojekteja. Olen erityisen iloinen, että Karjalan Liitolla on paljon erilaista toimintaa rajantakaisessa Karjalassa kuten esimerkiksi Viipuri-keskuksen toimintaa.

Saatoin itse todeta Karjalan kannaksen tilanteen palatessani autolla Pietarista Suomeen keväällä 2003. Erityisesti Viipurissa on paljon meille rakkaita kohteita, jotka vaatisivat pikaista kunnostamista.

Suomen rajat Venäjän kanssa on määritelty kansainvälisoikeudellisesti Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947. Parhaan lähtökohdan luovutettujen alueiden kehittämiselle molempia maita hyödyttäen luo tällä hetkellä lähialueyhteistyö.

***

Kysymys kotiseudusta ja karjalaisuudesta on ollut ja on teille haikea ja rakas. Eduskunnassa toimi sotavuosina puoluerajat ylittänyt epävirallinen siirtoväkeä edustaneiden kansanedustajien ryhmä, jolla oli huomattava vaikutus maan asioihin. Tämän jälkeenkin karjalainen väki on pyrkinyt järjestäytymään ja toimimaan ohi ja yli puoluepolitiikan. Luovutetun Karjalan kunnat, seurakunnat ja maakunnalliset järjestöt perustivat huhtikuussa 1940 Karjalan Liiton.

Karjalan Liiton tärkein tehtävä oli valvoa kotinsa menettäneiden siirtokarjalaisten etuja asutus- ja korvauskysymyksissä. Valtioneuvos Johannes Virolainen määritteli liiton itsenäisten ja itsepäisten karjalaisten taistelujärjestöksi. Nykyään Karjalan Liiton toiminta painottuu karjalaisen kulttuurin ja perinteen sekä Karjala-tietouden välittämiseen ja vaalimiseen.

Karjalan Liitto on erinomainen esimerkki vapaaehtoisesta kansalaistoiminnasta ja kansalaisyhteiskunnasta. Kansalaisyhteiskunta toimii virallisen hallintoyhteiskunnan vastapainona ja täydentäjänä. Kansalaisjärjestöillä on kyky nostaa julkiseen keskusteluun asioita ja ongelmia, joita ei muuten saada esille. Kansalaisyhteiskunta on olennainen osa elävää demokratiaa.

Karjalan Liitto ja karjalaisuus ovat osoittaneet erinomaisen elinvoimansa. Toivotan karjalaisten kesäpäiville, Karjalan Liitolle ja kaikille karjalaisille parhaimman menestyksen toivotuksen. Olkaa ylpeitä karjalaisuudestanne ja toimikaa parhaimman kykynne mukaan karjalaisten parhaaksi.


Pääministeri Matti Vanhasen puhe Karjalaisilla kesäjuhlilla Lahdessa 18.6.2005


Arvoisat Karjalaisten kesäjuhlien osanottajat miehittäjä-Ryssän pelossa elävät,
hyvät heimoveljet ja -sisaret!


Maailma, jossa elämme muuttuu. Viime vuosisata oli valtavien muutosten aikaa sekä maailmanhistoriassa että kotimaassamme. Nämä muutokset muokkasivat sodan jälkeen myös elämää Karjalassa - ja karjalaisten elämää. Ja sama muutosten tahti jatkuu.

Ymmärtääksemme muutoksen vauhdin kuvaan isäni kotipitäjän Vuoksenrannan eloa 30-luvulta. Kunnassa asui parhaimmillaan 3400 asukasta, mutta nykyisiä kuntaorganisaatioita tuntevien on vaikea mieltää silloista Vuoksenrantaa tai mitään muutakaan suomalaista kuntaa kunnaksi sanan nykyisessä merkityksessä. Kuntaa hoiti kunnankirjuri, rahavarat hoidettiin pankin kanssa ja koulujen opettajat muodostivat suurimman henkilöstöryhmän. Lisäksi oli ainakin kunnanlääkäri, joka näyttää vaihtuneen vuoden välein.

Kunnan konttoria pidettiin seurakunnan tiloissa. Siellä oli toimistohuone, arkistotilaa, pankkihuone, valtuustosali ja kirjastohuone. Tämäkin kuvaa hyvin tuon ajan kunnan vaatimatonta - itse asiassa olematonta - virkamieshallintoa. Nykyään vastaavankokoisella kunnalla lienee 150-200 työntekijää ja toimitiloja ainakin kahden hehtaarin edestä. Mutta eipä 6-8 prosentin kunnallisverokaan ole tästä maailmasta.

Kuntaa myös johdettiin luottamushenkilövoimin. Monet kunnallismiehistä ja -naisista olivat yllättävän nuoria, mutta he tekivät pitkän päivätyön kunnan johtamisessa. Luottamushenkilöt valmistelivat ja johtivat kunnan asioita. Ainakin kansanvalta eli aidosti, kunta oli kuntalaisten omaa hallintoa. Kun sota oli koittamassa, kunnan talous oli vakaa ja se suunnitteli kunnalliskodin rakentamista.

Sota muutti kaiken.
Muutosten keskellä meidän on ymmärrettävä, että me kaikki olemme osa muutosta. Vaikka sotaa ei olisi ollut, ei entistä Vuoksenrantaa eikä entistä Karjalaa olisi sellaisena kuin se aikanaan jätettiin. Kello ei olisi pysähtynyt, vaan muutos olisi jatkunut.

Mutta ihminen tarvitsee muutoksen vastapainoksi pysyvyyttä jo senkin vuoksi, että ilman kestävää pohjaa emme kykene hallitsemaan muutosta.

Siksi on tärkeää, että meistä jokainen voi löytää sen, mistä oma suku on lähtöisin, missä ja minkälaisessa yhteisössä arvoperintömme muodostui ja millaisia arvoja kannamme mukanamme. Kansainvälistymisen lisääntyessä alueellisuus ja paikallisuus samalla korostuvat.

Kansallisvaltiot eivät ole mihinkään häviämässä. Sen kertovat vaikkapa viime aikojen tapahtumat Euroopan unionissa. Pidän kuitenkin todennäköisenä, että seuraavat sukupolvet hakevat omaa identiteettiään yhä voimakkaammin kansallisvaltion sijasta lähempää itseään - kielestä, kulttuurista, alueelta, suvusta ja heimosta.

Kun edellä kuvasin, miten kunnallishallinto lähellämme on muuttunut - ja muuttuu vielä jatkossakin - ovat myös valtiot ja niiden välinen yhteistyö kokeneet valtavan muutoksen. Erityisesti ovat muuttuneet ne globaalit pelisäännöt, joilla elinkeinoelämä joutuu toimimaan. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten me jokainen asemoimme itsemme.

Rahan ja tiedon vapaa siirto ohjaavat nyt maailman kehitystä. Eurooppaan on syntymässä lähes 500 miljoonan asukkaan alue, jonka sisällä ihmiset, pääomat, tavarat, palvelut ja erityisesti tieto, voivat siirtyä esteittä. Alueella saattaa tulevaisuudessa olla yhteinen valuutta, passeja ei kysellä ja kaikki keskeiset lait ja tuotestandardit ovat yhteisiä. Alueen sisällä yrityselämä on verkottumassa ristiin rastiin yli entisten valtioiden rajojen, yli vuosisataisten taisteluhautojen, ja vuosi vuodelta yhä suurempi osa ihmisistä työskentelee tehtävissä, joissa yhteyksiä pidetään ja yhteistyötä tehdään yli koko maanosan. Ja sama verkottuminen on jo käynnissä maailmanlaajuisesti.

Tämä muutos taitaa muodostua suuremmaksi kuin mitä olivat 1900-luvun suuret muutokset.

EU:n laajennuttua hyvin monet sodan jälkeisten aitojen takia erilleen joutuneet ovat löytäneet toisensa uudestaan. Ihmiset sijoittuvat uudelleen. He hankkivat esi-isiensä seuduille uudet yhteydet. Rajalinjat hälvenevät - eikä tämä kehitys ole huonoa.

EU:n laajentumista ei kannata edes yrittää selostaa muuna kuin historiallisena, kulttuurisena ja poliittisena projektina, jolla tätä maanosaa kurotaan yhteen ihmisten Euroopaksi. Tästä ei tule Euroopan yhdysvaltoja. Tämä on päinvastoin kielten ja kulttuurien sekoitus, jossa juurien erilaisuus pitää erot näkyvissä. Mutta nämä erot eivät erota meitä vaan rikastuttavat. Ja uskon, että tässä eroavaisuuksien sekamelskassa myös kotimaisten heimojuurien merkitys vain korostuu. Kukaan ei kansainvälisty matkimalla muita vaan nojaamalla rohkeasti omaan taustaansa. Aito kansainvälisyys syntyy ainoastaan erilaisuudesta.

Monet maailmalle lähtevät poikamme ja tyttömme tulevat vaiheeseen, jossa he haluavat kertoa lapsilleen ja työkavereilleen, mistä he tulevat, mitä heidän sukunsa on tehnyt.

Tämän juurien etsimisen kannalta se työ, mitä Karjalan liitto, sen jäsenjärjestöt ja sukuseurat ovat tehneet menneen elämän tallentamisessa on äärimmäisen suuriarvoista. Pelkästään Vuoksenrannan osalta olen kiitollinen siitä, että Vuoksenrannan ja Antrean pitäjäseurojen työn ansiosta omat lapseni ja heidän lapsensa voivat aikanaan löytää valtavan määrän tietoa ja kuvausta sukunsa juurista, elämästä työssä ja arjessa, juhlissa ja surussa, keiden kanssa he asuivat. Tästä kaikesta syntyy identiteetti.

Hyvät kuulijat!

Miten meidän sitten pitäisi suhtautua tähän maailman ja Euroopan muutokseen, jota edellä kuvasin?

Oma kantani on selvä. Tätä historiallista muutosta ei kannata pelätä. Suomalaiset ovat kansainvälistyvässä maailmassa voittajia. Kun suomalaiset elivät ja selvisivät entisinä aikoina lumen ja jään keskellä vaikeissa olosuhteissa, se jätti kansanluonteeseemme sellaista selviämisen taitoa, jolla pärjäämme kilpailun avautuessa rajojen yli.

Siksi me pärjäämme globalisaatiossakin. Itse asiassa me tarvitsemme sitä eri muodoissaan, koska yksin kotimarkkinamme olisivat aivan liian pienet talouselämän kehityksen turvaamiseen.

Kun puhuin Euroopasta jätin tarkoituksella käsittelemättä Venäjän, jonka tulevaisuus meitä karjalaisia erityisesti kiinnostaa. Venäjällä on kirimistä, että se pystyy teknologian eri sektoreilla siihen yhteistyöhön, jota muualla Euroopassa harjoitetaan. On pelättävissä, että taloudellinen, teknologinen, ympäristönsuojelullinen ja koulutuksellinen ero EU-maiden ja Venäjän välillä kasvaa, vaikka viime vuosina Venäjä on energiasektorinsa ansiosta yltänyt meitä ripeämpään talouskasvuun.

Meille suomalaisille on kuitenkin erittäin tärkeää, että monipuolinen yhteistyö Venäjän ja EU:n välillä tiivistyy. Voidaan vain kuvitella, miten hyvin Suomikin pärjäisi, jos sillä olisi myös toisella sivustallaan teknologisesti kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta, jonka kanssa harjoitettaisiin samanlaista yhteistoimintaa kuin muun Euroopan kanssa. Tässä on kuitenkin tavoittelemisen arvoinen visio tulevaisuuteen. Teemme tämän vision hyväksi työtä esimerkiksi EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikalla.

Kun muualla Euroopassa EU:n kehityksen myötä sodanjälkeiset uudet rajalinjat menettävät ihmisten kannalta merkitystään, niin sama eheytyminen vaatii valitettavasti täällä omalla rajallamme vielä paljon aikaa.

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttuu, ja tulemme uskoakseni näkemään normaalina markkinatalousmaana toimivan Venäjän. Sen myötä myös suomalaisia investointeja tulee virtaamaan entistä enemmän Venäjän puolelle ja ihmisten kanssakäynti lisääntyy. Tämä integroitumisvaihe saattaa kestää pitkään, mutta ajan myötä se tapahtuu. Se on Euroopan kehityksen kannalta yhtä tärkeää kuin on ollut keskisen ja itäisen Euroopan maiden liittyminen unioniin.

Maailmanhistoriassa aina eri tahot ovat kulloinkin ohjanneet kehitystä enemmän kuin muut voimat. Suomi on näissä pyörteissä ollut tavallisesti aina objektina - toisten toiminnan kohteena. Erityisesti Karjalan heimo on laulunsa sanoin Suomen surut soitellut. Monien tuntema edesmennyt Antti Miikkulainen kirjoitti Vuoksenranta-kirjassaan, että sodat ja kahakat ylittivät hävitystyötä tehden Vuoksenrannan 14 kertaa 300 vuoden kuluessa. Sama koskee monia muitakin Karjalan pitäjiä.

Me emme kaipaa tällaista historiaa takaisin. Suomi on toivottavasti sotansa sotinut ja toimimme tavalla, joka rakentaa rauhaa, yhteistyötä ja hyvinvointia. Valtiollinen johto toimii tästä lähtökohdasta myös suhteessamme lähialueisiin. Annan suuren arvon sille, että Karjalan Liitto on perustamisestaan lähtien tukenut tätä rakentavaa toimintalinjaa.

Venäjä on meille naapuri sanan koko merkityksessä. Välillä on ollut vaikeita vaiheita, useimmiten naurua ja kanssakäymistä.

Olemme siirtymässä uuteen kehitysvaiheeseen, jossa kansalaisten, yritysten ja erilaisten järjestöjen yhteistyö nousee tämän kanssakäymisen moottoriksi siinä missä valtiojohtajien suhteet ja tapaamiset näyttelivät ratkaisevaa roolia vielä joitakin vuosikymmeniä sitten.

Maailman tämänhetkisessä kehitysvaiheessa valtioiden armeijoiden voima ei ole enää yhtä ratkaisevassa asemassa kuin aiemmin, eivätkä valtiot enää yksin johda ja ohjaa kehitystä. Nyt kehitystä ohjaa teknologian ja tiedon ylivoima. Ja tässä me suomalaiset olemme ehkä ensimmäistä kertaa historiassa kehityksen kärjessä. Kun sota toi meille tappioita, nyt olemme voittajia.

Tämä kehitysvaihe toivottavasti avaa niin paljon valtioiden rajoja ja samalla levittää samoja oikeusvaltion ja demokratian pelisääntöjä, että paluuta yksinvaltiaiden ja sotavoimien hallitsemiin valtioihin ei enää ole.

Tätä tiedon ja teknologian levittämistä voi kutsua yhdenlaiseksi kulttuuri-imperialismiksikin, mutta ainakin sen arvopohja täyttää ihmisoikeuksien vaatimukset. Uskon, että tämän kehityksen myötä Venäjäkin elää koko ajan muutoksen aikaa, ja aikanaan myös Karjalan alueet ovat normaalin ihmisten välisen vuorovaikutuksen piirissä.

Kun esittelin edellä muutosta kuvaavia esimerkkejä kunnallishallinnosta aina Euroopan tasolle, tein sen tarkoituksella osoittaakseni sen, että kaikki historian vaiheet ovat tuoneet myös erilaisia ratkaisuja Karjalan kohdalle. Karjala on ollut raja-aluetta, jossa valtioiden väliset rajat ovat tuhannen vuoden kuluessa siirtyneet aina sotien tai niiden jälkeisten neuvottelujen seurauksena. Välillä ihmisten yhteistyö rajan yli on ollut hyvinkin vapaata. Autonomian aikana olimme osa Venäjää, mutta lainsäädäntömme oli pitkälti ruotsalaista.

Muutos merkitsee sitä, että luultavasti Karjalankin kohdalla seuraava uusi vaihe poikkeaa taas edellisistä. Todennäköisesti sen vaiheen sisältöä ohjaavat edellä kuvaamani eurooppalaiseen integraatioon ja maailmanlaajuiseen globalisaatioon liittyvät vaatimukset yhteisistä pelisäännöistä. Tässä vaiheessa todennäköisesti ohjaavana tekijänä eivät ole hallinnolliset rajat vaan tarve antaa ihmisille ja yrityksille vapaus toimia ja tehdä yhteistyötä ja verkottua valtion rajoista riippumatta. Sellainen vaihe olisi taas uusi myös meille karjalaisille, mutta olen varma, että pärjäisimme siinä.

Hyvät kuulijat!

Palaan lopuksi juurille.

Sain muutama kesä sitten kirjan Paakkolan kylästä Muolaan ja myöhemmin Äyräpään alueelta. Isoisäni isoisä Tahvo Vilpunpoika avioitui vuonna 1858 Vappu Aatamintytär Virolaisen kanssa. Tahvo Vilpunpojan isä ja isoisä taas olivat kotoisin Valkjärveltä. Avioiduttuaan he muuttivat asumaan Korpilahden kylään, tulevan Vuoksenrannan alueelle. Yksi heidän pojistaan, Tahvo Tahvonpoika hankki sitten sata vuotta sitten talon Sintolasta, josta isoisäni ja isäni lähtivät sitten evakkoon. Ja tässä olen minä.

Tämä lyhyt sukuhistoria kuvaa hyvin elämänpiirimme kasvua muutosten myötä. Sukupolvien ajan maatiloja hankittiin ja muutettiin ehkä pitäjärajojen yli mutta pysyen vain kymmenien kilometrien säteellä. Ei juuri erkaannuttu kauas muusta suvusta. Elämänpiiri oli tuttu ja turvallinen. Nyt elämänpiiri on laaja ja monilla lapsenlapsenlapsilla se on lähes koko maailma.

Tuo Paakkola koskeva kirja oli varustettu alaotsikolla "kadonnut kylä". Kylä, kuten lähes kaikki kannaksen kylät taloineen on hävitetty, mutta en silti kutsuisi tuota elämää kadonneeksi.

Talot, joissa esi-isämme ja -äitimme asuivat on hävitetty eikä maapohja kuulu enää meille, mutta se elämä, jota sukututkimusten ja pitäjähistoriikkien ihmiset elivät, se on olemassa ja elää omaa elämäänsä samalla tavalla kuin niidenkin kylien elämä, joissa suomalaiset saavat edelleen asua. Ja mitä paremmin me pystymme perehtymään menneiden sukupolvien elämään, tarinoihin, työhön ja juhlaan, sitä paremmin nuo menneet kylätiet ja peltovainiot elävät edelleen, omaa elämäänsä, omassa ajassaan, joka sellaisenaan oli ainutlaatuista eikä koskaan palaa.

Mutta uutta syntyy tilalle.

Puheenjohtaja Markku Laukkasen puhe Karjalaisilla kesäjuhlilla Lahdessa 19.6.2005

Kesäjuhlat palasivat juurilleen Lahteen


Arvoisa tasavallan presidentti miehittäjä-Ryssää nuolevan Tarja Halosen KGB-vittu

Juhlavieraat
Karjalainen heimo

Karjalaiset kesäjuhlat herättävät vahvan mielikuvan suuresta karjalaiskylästä, joka kesäiseksi viikonlopuksi herää eloon. Tuossa kylässä on joka kesä kerkeävää väkeä loihtimaan vuosi vuoden jälkeen mieleenpainuvan juhlan. Niin on ollut täällä Lahdessakin. Satavuotias Lahti viettää juhlavuottaan, Karjalaiset Kesäjuhlat täydentävät erinomaisesti merkkivuoden tapahtumien kirjoa. Onhan Lahti myös karjalaisten kaupunki kuten eilen upea laulunäytelmän myötä saimme
kokea.

Joka vuosi juhla on myös tekijöidensä, paikallisen karjalaisseuran, näköinen, niin täälläkin. Jo tässä vaiheessa haluan esittää meidän kaikkien puolesta lämpimät kiitokset Lahden karjalaisseurojen piirille ja Lahden kaupungille siitä, että te otitte haasteen vastaan ja tämän valtaisan urakan hoitoonne. Tiedämme että kaikkien tapahtumien takana on ollut valtaisa määrä talkootyötä ja sen tekijöitä, kiitos teille siitä, olette tarjonneet meille näiden päivien väkeviä tunteita, unohtumattomia elämyksiä.

Samalla on toteutunut monen toive tavata ystäviä ja tuttuja vuosien, kokoontua sanasuuntaisen arvomaailmamme, maailmankuvamme ja katsomuksemme ympärillä. Me voimme jakaa ne Karjalan ympärillä syvästi ja yhdessä ja saamme meidät vuodesta
toiseen kokoontumaan yhteen ja kokemaan suuren karjalaisen heimon yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Arvostamme tavattoman paljon sitä, että te tasavallan presidentti olette halunnut kunnioittaa tätä juhlaamme läsnäolollanne ja tulla jakamaan elämyksiä kanssamme.

Aloite karjalaisista kesäjuhlista lähti spontaanisti karjalaisseuroista. Sodanjälkeisinä vuosina siirtoväen arki oli elämän rakentamista tyhjästä ja sopeutumista uusiin oloihin. Ei ihme, että maakuntiin syntyneissä karjalaisseuroissa ryhdyttiin ideoimaan juhlaa, jossa oma karjalaisuus saisi kukoistaa ja joka veisi perinteitä eteenpäin.

Karjalaisen kulttuurin parissa eletään vahvasti tätä päivää ja katsotaan tulevaisuuteen. Meille karjalaisten juurien tunnistaminen on osa elämäämme kantavaa kivijalkaa, osa minuuttamme. Heimotunteemme on ajatonta. Karjalaisuus on meidän mielissämme ja sydämissämme, olemme sitten missä tahansa, se tunne ei ole sidottu paikkaan. Meillä täällä olevilla on näkemys ja vahva tahto tehdä työtä karjalaisuuden, monisatavuotisen heimokulttuurin hyväksi ja sen puolesta. Samalla kun tunnistamme vahvan traditiot ja juuremme, meidän työmme onnistuminen mitataan kuitenkin siinä, miten hyvin ja onnistumme viemään karjalaisuutta
tulevaisuuteen ja uusille sukupolville.

Karjalalla viehätysvoimaa, charmia, joka on purrut kaikkina aikakausina. Se veti puoleensa lukemattomia suomalaisia taiteilijoita, joille Karjala ja Pariisi olivat käsi kädessä luomisvoiman innoittajia.

Elämässämme on paikkoja joilla on erityinen paikka yhteisessä mielessämme, kokemuksessamme ja meille Karjala on sellainen paikka, joka saavat sydämemme sykkimään, siellä syntyneet muistamaan kotikarjalan väkevällä tunteella ja meidät nuoremmat taas ymmärtämään että sinne me kulttuurisesti kuulumme ja silmät kostumaan joka kerta kun yhdymme karjalaisten lauluun.

Karjala ja sen meille tärkeät paikat, kirkot, pyhät puistot tai kotikummut vaikuttavat meihin voimakkaasti, ne ovat meille viestejä ja sanomia ajalta, joka on lähellä tunteitamme sydäntämme.

Kun muistelen omien vanhempieni puheita Karjalasta, alan tajuta, miten nykyhetki vaikuttaakin menneisyyteen, elämme sitä uudelleen. Tämäkin sukupolvi joka ei ole siellä syntynyt, mutta käynyt sitä enemmän ja janoaa tietoa Karjalasta. Siksi Karjalasta kirjoitetaan yhä enemmän ei vain maakunnasta ja pitäjistä, vaan kylistä, koulupiireistä, suvusta, halutaan käydä kokemassa taistelupaikat, missä pieni Suomi kirjoitettiin maailman historiaan ja ymmärtämässä miksi piti taistella ja maksaa kova hinta itsenäisyydestämme, ahmitaan tietoa perinteestä, niin tapa- kuin ruokakulttuurista, oman suvun vaiheista ja tehdään sukututkimusta. Omakohtaiset kertomukset ja muistot ovat nekin osa meidän yhteistä historiankirjoitustamme, jota me teemme tänäänkin täällä.

Tämä on sitä vuoropuhelua, jota me käymme Karjalamme kanssa joka päivä ja vastaus siihen, miksi meillä on sukupolvien yli ulottuva kohtalokas suhde Karjalaan. Siksi me voimme sanoa omistavamme henkisesti Karjalamme, ovat valtiolliset rajat sitten missä tahansa.

Tämän päivän Eurooppa on palaamassa juurilleen, jonka rikkautena on erilaisuus, monikulttuurisuus ja jonka tunnistaa kielien, traditioiden ja monien vahvojen paikalliskulttuureiden kirjosta. Sellaisen Euroopan yhteistyöhön meillä suomalaisilla ja karjalaisilla on paljon annettavaa.

Karjalan Liitto on toiminut yli kuusi vuosikymmentä rakentavana osana suomalaista yhteiskuntaa, se on ollut näkyvää kansalaistoimintaa, joka on pitänyt Karjalan ja karjalaisuuden vahvana ja elävänä suomalaisessa elämänmuodossa.

Näin meidän tulee vastakin jatkaa. Liiton toiminnan pitkäjänteisyys ja vakaus on se voimavara, joka pitää sen arvostettuna kansalaisjärjestönä, jota myös kuunnellaan. Liitto ei ole ollut yhden asian liike, eikä sellaista siitä pidä tulla. Liiton tulee jatkossakin toimia monialaisesti karjalaisen heimokulttuurin parissa ja säilyttää uskottavuutensa kaikissa toimissaan.


Olemme antaneet kuluneiden vuosien aikana mallin Karjalaan siitä, miten mittavia hankkeita kansalaisjärjestö voi vapaaehtoispohjalta toteuttaa ja samalla mallin, miten kansalaisyhteiskunta toimii. Kunnostetut ja hoidetut kirkkomaat, kirkot ja muistomerkit viestivät omaa kieltään läsnäolostamme tänäkin päivän Karjalassa. Liitto on perustanut Viipuri-keskuksen, jonka tehtävänä on suomalaisen ja karjalaisen kulttuurin, historian ja perinteiden tunnetuksi tekeminen nyky-Karjalassa.

Olemme vedonneet Venäjän viranomaisiin, että tämä työmme voi häiriöittä jatkua, kotiseututurvallisuus sekä kokoontumis- ja toimintaoikeus turvataan ja että kotiseutumatkojen rajanylitysmuodollisuuksia voitaisiin päivämatkojen osalta helpottaa. Toiveemme on, että koko luovutettu alue voitaisiin avata matkailulle. Matka koti-Karjalaan, Aunukseen tai Vienaan on paluuta menneisyyteen, mutta
ennen muuta suomalaisen ja karjalaisen kulttuurin juurille, jossa voi kokea sellaisia elämyksiä alkuperäisen luonnon, kylien ja ihmisten parissa, jolle ei mikään television suuri seikkailu vedä vertoja.

Euroopan turvallisuuspoliittinen vakaus, Itämeren alueen ja erityisesti Venäjän suotuisa taloudellinen ja poliittinen kehitys sekä olojen vakaus luovat tulevaisuudessa sen toimintaympäristön, jossa toisen maailmansodan jälkeisiä rajakysymyksiä voidaan uudelleen arvioida, mikäli kaikki osapuolet ovat siihen valmiita.

Ja siksi Suomen tulee jatkaa aktiivista EU:n pohjoisen ulottuvuuden politiikan rakentamistyötä osana unionin politiikkaa sekä kahdenvälisten suhteiden kehittämisessä Suomen ja Venäjän välillä. Karjala osana lähialueita muodostaa niin pohjoisen ulottuvuuden politiikalle kuin Suomen lähialuepolitiikallekin luontevan toiminnallisen kohteen.

Karjalan Liitto on toiminut ja tulee toimimaan asiassa miehittäjä-Ryssää palvelevan kansalaisjärjestölle kuuluvalla tavalla, missä keskeisintä on asiallisen Karjalaa koskevan kansalaiskeskustelun käyminen. Ei vain karjalaisille, vaan suomalaisille on tärkeää, että me avoimesti voimme tehdä itsetilitystä menneeseen ja voimme käydä samanlaisen tuntoja puhdistavan kansalaiskeskustelun suhteessa toiseen
maailmansotaan, sen rauhanehtoihin ja sen jälkeiseen aikaan kuin mikä on käyty niin monessa muussakin eurooppalaisessa maassa.
Liitto on toiminut Karjalan kysymyksessä maan ulkopoliittisen johdon kanssa yhdessä ja sen kautta, sillä ei ole omaa ulkopoliittista roolia. Olemme keväällä hyväksytyssä Karjala-ohjelmassamme esittäneet, että maamme poliittinen johto avaisi Venäjän kanssa neuvottelut luovutetun Karjalan palauttamisesta heti kun niiden käymiseen on realistisia mahdollisuuksia ja molemmat osapuolet ovat siihen valmiita.

Karjalan Liitossa ymmärretään hyvin asian moniulotteinen kansainvälispoliittinen luonne, jossa tarvitaan enemmän diplomatiaa ja malttia
kuin katteettomia lupauksia tai propagandaa. Näissä asioissa ei ole oikoteitä onneen.

Meillä on juuremme, mutta meillä on myös unelmamme. Työ Karjalan ja karjalaisten hyväksi vaatii pitkäjänteisyyttä, uskoa ja asiaan sitoutumista.

Toivon teille kaikille yhdessä ja kullekin erikseen iloisia juhlia, karjalaista meininkiä ja mieleenpainuvia elämyksiä täällä Lahdessa.


Piispa Juha Pihkalan saarna Karjalaisten kesäjuhlien radiojumalanpalveluksessa Lahden Ristin kirkossa
19.6.2005

5. sunnuntai helluntaista, 2. vuosikerran evankeliumi Joh. 8:2–11

“Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä.
Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: »Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?» He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: »Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.» Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?» »Ei, herra», nainen vastasi. Jeesus sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.»”

Tällaisen saarnatekstin on kirkkovuoden kierto nyt arponut karjalaisten kesäjuhlan messuun. Mieleesi ehkä juolahti ilkikurinen kysymys: millaisen polun piispa pystyy raivaamaan noiden ainesten ja asetelmien läpi juuri tänään koolla olevan seurakunnan erityiseen tilanteeseen? Mikä sanoman hän saa siitä avatuksi karjalaisille, jotka ovat viettämässä kotiseutujuhlaa kotiseutunsa ulkopuolella?

Niinpä, se on hyvä kysymys. Ehkä siihen tulee vastaus. Mutta kun näin arvuutellaan, nyt tai muulloin, koskaan ei ole hyvä asettua tarkkailijaksi, vetäytyä ulkopuolelle, ei myöskään piiloutua jonkun kansalaisryhmän joukkoon – oli sitten kysymys karjalaisista tai hämäläisistä. Aina pitäisi miettiä asetelmaa oman henkilökohtaisen elämänkokemuksen peilissä. Onko tässä tapahtumasarjassa jotain sisäisesti tuttua, jotain jonka kaltaista olen itse joutunut elämään? Heijastaako se jollain tavoin omia tuntojani ja kokemuksiani – ei välttämättä juuri tässä muodossa, mutta jollain tunnistettavalla tavalla kuitenkin? Rakentuuko siitä yhtään polkua tai siltaa juuri omaan elämäntilanteeseeni? Olenko jollain tavoin kertomuksessa mukana?

Tämän sunnuntain aihe on kiteytetty kirkkomme evankeliumikirjassa yhdeksi ainoaksi sanaksi: “Armahtakaa!” Yleensä armoa pyydetään tai sitten sitä kehotetaan antamaan tilanteessa, jossa on rikottu hyvin syvästi. On yleensä isketty joko henkisesti tai fyysisesti kuolettavan kipeitä haavoja, sellaisia, joilla on laajasti yksityisen ihmisen ja henkilökohtaisen elämänpiirin ylittävää säteilyvaikutusta. Yksilön tai yhteisön tai molempien oikeutta on loukattu vakavasti, ja loukatuilla on yhteiskunnan järjestyksen mukaan oikeus vaatia hyvitystä. Joskus sitä vaatii koko yhteiskunta – jopa koko ihmiskunta: onhan kansainvälisessä oikeudessa määritelty sellainenkin rikos kuin “rikos ihmiskuntaa vastaan”.

Siellä, missä pyydetään armoa tai kehotetaan armahtamaan, oikeuden on siis yleensä todettu olevan niiden puolella, jotka vaativat hyvitystä. Onko niin – sen on oikeuslaitos selvittänyt. Näin pitäisi tapahtua – ainakin järjestäytyneissä olosuhteissa. Vaikka joskus paljastuukin oikeusmurhia, ei ole väärin tuomita ja rankaista rikoksesta. Sellainen on myös päivän evankeliumin alkuasetelma, vaikka meistä kolmannen vuosituhannen eurooppalaisista se saattaa tuntua primitiiviseltä ja julmalta.

Emme voi ymmärtää tapahtuman ydintä, ellemme huomaa, että Jeesus ei väitä syytöksiä vääriksi eikä rangaistusta kohtuuttomaksi. Sitä hän ei siis tee, vaan nostaa lahjomattoman kirkkaan peilin aivan oikeutetusti oikeutta vaativien kasvojen eteen – ja nämä huomaavatkin yllättäen itse joutuvansa vastaajan paikalle. Äänet vaimenevat, kasvot painuvat punehtuen maata kohti. Kivet putoavat käsistä, moni poistuu hartiat kumarassa – ehkä silmäkulmaa pyyhkien.

Jeesuksen sanelema tuomio tässä tilanteessa on armahdus, anteeksianto. Se ei mitätöi oikeutta, vaan murtautuu sen läpi. Se vapauttaa syytöksistä ja syyllisyydestä, mutta ei katsele niitä läpi sormien. Se haastaa armahdetun kamppailemaan vakavasti, että hän ei enää rikkoisi sitä, mikä nyt on eheytynyt:
“Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?» »Ei, herra», nainen vastasi. Jeesus sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.»”

Søren Kierkegaard kiteyttää tämän armon ja parannuksen teon jännitteen näin:
“Evankeliumi on lempeä ja ankara, ensin lempeä antaessaan kaikki synnit anteeksi ja sitten ankara vaatiessaan luopumaan niistä synneistä, jotka on annettu anteeksi.”

Armahtakaa, antakaa anteeksi! Siinä on tämän päivän perusviesti. Miten se käy päinsä, miten se voi onnistua, jos koen tulleeni syvästi loukatuksi, jos minulta on riistetty sellaista, joka ehdottomasti kuuluu minulle? Se ei ole niitä helpoimpia taitoja. Voi olla, että siihen avautuu syvässä mielessä tie vasta sitten, kun olen itse saanut anteeksi, itse kokenut, että myös omalta osaltani ainoa lopulta ihmisyyttäni yllä pitävä voima on armo, joka murtautuu oikeuden läpi ja vapauttaa sydämen. On vaikea antaa anteeksi, jos ei itse ole saanut anteeksi. On kovin vaikea armahtaa, jos ei itse ole joutunut katsomaan peiliin, tunnistamaan itsestään pimeitä ja kipeitä ulottuvuuksia, häpeämään, katumaan – mutta sitten pakoon lähtemättä kuulemaan Jeesuksen sanat: “En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Mutta anteeksiantoa tarvitaan myös laajemmassa mielessä, ehkä myös armahtamista. Elämään kuuluu se, että joutuu kokemaan menetyksiä, joita ei voi korvata. Oikeuteni voi tulla loukatuksi tavalla, johon ei löydy hyvitystä. Elämään sisältyy asioita, joita ei voi saada takaisin. Elämään kuuluu tilanteita, joihin ei voi pysähtyä, joissa pysähtyminen ja taaksepäin kääntyminen ei tuo mitään hyvää, jossa ei hyödytä linnoittautua taistelemaan oikeuksistaan. Voi vain joko katkeroitua tai sitten antaa anteeksi. Vain jälkimmäinen luo uutta. Elämään kuuluu epätäydellisyyttä, siihen kuuluu kipeää luopumista ilman ajallista hyvitystä – ja samalla mahdollisuus sisäiseen kasvuun, siihen, että hyväksyy tämän kaiken.

Elämään kuuluu tietynlainen kodittomuus silloinkin kun on koti. Elämään kuuluu kadotetun paratiisin ikävä. Se voi olla kääriytynyt vaikkapa karjalaisen koti-ikävään Karjalan koivikkoihin tai Laatokan kallioisille rannoille. Ajallisen ikävän alle on piiloutunut ikuinen ikävä, ikuisuuden ikävä, armon ikävä. Kun siihen tulee vastaus Kristuksen läsnäolossa, on mahdollista päästä sovintoon myös oman historiansa kanssa, antaa anteeksi ja myös armahtaa. On mahdollista myöntää avoimesti, että olen ehkä lopullisesti menettänyt jotain, johon minulla on oikeus, mutta että armo on suurempi kuin minun oikeuteni. Se murtautuu vapauttavana sisimpäni kivettymien läpi ja sen varassa minulla on tulevaisuus. Sen varassa voin antaa anteeksi niille, joilla nyt on se, mikä kuuluisi minulle.

Anteeksi voin antaa, vaikka se, joka on minua haavoittanut, ei edes osaisi katua sitä, mikä minua on satuttanut. Voin sen tehdä, jos itse tunnen ja uskon olevani Jumalan armollisessa sylissä. Juuri siksi Jeesuksen opettamassa rukouksessa ovat toisiinsa erottamattomasti kietoutuneet Jumalan anteeksianto ihmiselle ja ihmisen anteeksianto toiselle ihmiselle:

Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi
niille, jotka ovat meille velassa.


« Takaisin Ajankohtaista -sivulle

----------------------------------------------------------

10.06.2005
ProKarelia


KARJALAN PALAUTTAJAT OVAT KARJALAN LIITON JÄSENIÄ


Vastine STT:n uutiseen: Karjalan Liitto varautuu häiriköintiin

STT:n uutisen mukaan Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Hannu Kilpeläinen sanoo, että ”Karjalan Liitto varautuu häiriköintiin kesäjuhlassaan”. Häiriköiksi Kilpeläinen leimaa Karjalan palauttamista vaativat ryhmät. Teologian tohtori Kilpeläisen mielikuvitus näyttää laukkaavan aivan omia ratojaan, sillä on erittäin vaikea löytää perusteita pelolle kesäjuhlien häiriköimisestä.

Karjalan palautus –asiaa ajavista ryhmistä tunnetuimpia ovat ProKarelia, Karelia Klubi ry, Aluepalautus ry ja Tarton rauha ry. ProKarelian ja Karelia Klubin osalta voidaan todeta, ettei kumpikaan ole järjestänyt tai osallistunut korkeatasoisia asiaseminaareja radikaalimpiin toimiin. Kumpikaan ei ole osallistunut, eikä ole osallistumassa, edes mielenosoituksiin, jotka sinänsä ovat täysin lainmukainen tapa tuoda esille kansalaismielipidettä.

Kilpeläinen käsittelee palautusjärjestöjä karjalaisuudelle vieraina ilmiöinä. Kuitenkin Karjalan palautusta Tarton rauhan rajojen mukaisesti kannattavat henkilöt ovat valtaosaltaan Karjalan Liiton jäseniä – useat ovat olleet jo vuosikymmeniä.

Ns. palautusjärjestöt ovat syntyneet siksi, että kunnianarvoisasta ja karjalaisen kulttuurityön hyvin hoitaneesta liitosta on sen nykyjohdon alaisuudessa tullut täysin voimaton palautusasiassa. Liitto on itse asiassa huhtikuun liittokokouksessa ensimmäisen kerran historiansa aikana irtisanoutunut Karjalan palautustavoitteesta Tarton rauhan rajojen mukaisesti.

Puheenjohtaja Laukkanen toi liittokokouksessa päätettäväksi mm. 54-sivuisen Karjalan kysymys –ohjelman. Sen hän täysin jätti kertomatta, että kysymyksen määrittely olikin täysin muuttunut. Liitto ei siten enää aja Karjalan palautusta lainkaan, vaan rajojen madaltamista, kulttuuriyhteistyötä, Venäjän tukemista ym. Venäjä-lähtöistä toimintaa lähialueyhteistyön ja Pohjoisen ulottuvuuden nimikkeiden alla.

Liitto ei ole sitä kyennyt osoittamaan, miten suomalaisten rahan lahjoittaminen Venäjälle edesauttaisi karjalaisten ja muiden suomalasten kokemien syvien ihmisyyden ja ihmisoikeuksien menetysten korjaamista. Tilannehan käytännössä heikkenee päivä päivältä.

Kilpeläinen liputtaa liittoa valtiojohdon linjan taakse Karjalan palautusasiassa. Liiton johto siten tekee itsensä täysin tarpeettomaksi kansalaisjärjestönä, koska se on ominut itselleen valtion organisaation toimintamuodon.

Kilpeläinen ja Laukkanen ovat häiriköinnin perusteiksi tuoneet esille kesällä 2003 Jyväskylän kesäjuhlien tapahtuman, jossa iäkäs, tuntematon henkilö kantoi kylttiä Karjala takaisin – HETI!. Tästä liiton johto syytti mm. ProKareliaa. Jossa ko. henkilöä ei kuitenkaan tunneta, hän on tiettävästi Yhdysvalloista. Se on myös osoitettu, ettei ProKarelialla ollut kyltin esilläolon kanssa mitään tekemistä.

Liiton jäseninä olevat ProKarelian ja Karelia Klubin kannattajat osallistuvat kukin halunsa mukaisesti Lahdessa liiton juhlakulkueeseen oman pitäjä-, suku- ym. seuransa mukana. ProKarelia tai Klubi eivät millään muodoin halua osallistua kulkueeseen, eihän se palautuksen osalta edes aja karjalaisten asiaa.

Kulkue sinänsä on tavattoman upea ja on vahinko, että liiton johto yrittää tehdä siitä Karjalan palauttamisen poliittisen vastustamiskulkueen. Tämä johtunee siitä, että liiton johdon tosiasiallinen valinta tapahtuu hyvin pienessä poliittisessa sisäpiirissä. Liiton jäsenenä paheksumme tällaisia tavoitteita.

Karjalan Liiton johto on ajamassa liittoa varmaan umpikujaan ja hajoamiseen kieltämällä jäseniltään oikeuden asialliseen kansalaisjärjestötoimintaan. Liiton päätehtävänä ei ole myötäillä valtiojohdon linjauksia, vaan ajaa sääntöjensä 2 §:n mukaisesti kulttuurin ohella karjalaisuuden syvintä olemusta, Karjalan ja muiden pakkoluovutettujen alueitten rauhanomaista ja win-win –pohjalta tapahtuvaa palauttamista.

Tässä vaiheessa ei ole aika esittää Venäjälle keskustelunavauksia palauttamisesta, vaan käynnistää poliittinen keskustelu palautuskysymyksestä sen aidossa, jäsenten tavoitteita tukevassa muodossa. Karjalaisten ja muiden suomalaisten etua ei ajeta liiton johdon käynnistämällä kampanjalla, vaan rakentavalla yhteistyöllä.

ProKarelia
Veikko Saksi
päätoimittaja

http://prokarelia.net
toimitus@prokarelia.net

-----------------------------------
31.10.2003
Vanhanen sanoo tarvittaessa puuttuvansa palauttajien "Karjala-häirintään"
Vastustajien mahdollisista häiriöistä ei kantaa

Lasse Koskinen
Aluepalautus ry.

Karjala-lehti kertoo pääministeri Matti Vanhasen Karjala-kannoista hänen Hausjärvellä karjalaisen kirkkopyhän kansalaisjuhlan yhteydessä pitämänsä puheen pohjalta. Juhlan järjesti Antrea-seura.

Vanhanen kuuluu Vuoksenrannan pitäjäseuran hallitukseen. Se saattaa muodostua ongelmaksi Vanhaselle, koska seuran johto on tiukasti Karjalan Liiton linjoilla, jonka mukaan Karjalan palautus on ohjelmassa, mutta sen hyväksi ei tehdä mitään. Vuoksenrannan pitäjäseuran sisällä sen sijaan on vahva jäsenkanta, jonka mukaan Suomen pakkoluovuttamat alueet tulee palauttaa. Tämä oppositio ei tosin esiinny tällä erää kovin näkyvästi, vaikka vajaa kymmenen vuotta sitten vuoksenrantalaisia oli palautuksen eturivissä.

Karjala-lehden mukaan Vanhanen puhuu palautuksesta kieli keskellä suuta:
- Meillä on rauhansopimus, eikä hallituksen tarkoituksena ole aloittaa rauhanneuvotteluja uudelleen, toteaa Vanhanen.

Äskettäin Vanhanen sai osan suomalaisista takajaloilleen vastattuaan venäläistoimittajan kysymykseen Pietarissa ettei Suomella ole virallisia aikomuksia Karjalan palautuksen osalta. Samoin hänen isänsä Tatu Vanhanen joutui Karjala-lehden yleisönosaston ryöpytykseen samansuuntaisista kannanotoista.

Hausjärven tilaisuudessa pääministeri Vanhanen loi uuden käsitteen "Karjala-häirintä".
- Yksilöillä ja kansalaisjärjestöillä on täysi oikeus mielipiteen ilmaisuun. Kansalaistoiminnan pitää kuitenkin pysyä lain puitteissa - toisin kuin turkistarhaiskuissa, missä toiminta on muuttunut rikolliseksi.
- Lupaan, että jos joku, esimerkiksi Karjalan palautusta ajavien, toiminta muuttuu häiritseväksi, tulen sanomaan siitä.

Poliisiviranomaiset ovat olleet tyytyväisiä palautusta ajavien mielenosoitusten osalta. Viranomaisten ja järjestäjien yhteistoiminta toimi saumattomasti ja kitkatta mm. eduskuntatalon ja Venäjän suurlähetystön edessä syyskuun 6. päivänä järjestetyssä Karjala-tapahtumassa.

Pääministeri pitää siis palauttajia suurennuslasin alla, mutta ei maininnut mitään siitä, mitä tapahtuu jos palautuksen vastustajat aiheuttavat häirintää yleisesti tai palautuksen puolesta kantansa ilmaisevia kohtaan.

Pääministeri tuntuu kasaavan voimakkaasti paineita itselleen Suomen pakkoluovuttamien alueiden osalta. Liturgian mukaan hän sanoo suosivansa vapaata kansalaiskeskustelua, mutta välttää itse joutumasta palautuskeskusteluun, puhumattakaan siitä että maan hallitus pyrkisi tutkimaan ja pohtimaan pakkoluovutettujen alueiden palautusta kansalaisten näkökulmasta.

Äkkiä tarkastellen pääministeri Vanhasen Hausjärven kannanottoa voi pitää varoituksena palauttajia kohtaan, mutta hyväksyvänä palautuksen vastustajia kohtaan. Näin edeten pääministeri sotkeutuu pahasti noin miljoonan äänestäjän muodostamaan palautuksen kannattajien mielipideverkkoon. Vanhanen kuuluu niihin poliitikkoihin, jotka tulivat mukaan nuorisopolitiikkaan Neuvostoliiton aikana.

Miehitettyjen alueidemme palautus on yhtä haastava ja tavoitteellinen kuin jatkosodan aikaan 1941, kun miehittäjä-Ryssä sai potkun persiisiinsä



Miehitettyjen alueidemme palautus on yhtä haastava ja tavoitteellinen kuin jatkosodan aikaan 1941, kun miehittäjä-Ryssä sai kunnon potkun persiisiinsä

Odottelemme kuka keksii näille Wikipediassa työskenteleville Leninin lanseeramille "hyväuskoisille hölmöille" antaa potkun tai seivästä persiisiinsä?
http://fi.wikipedia.org/wiki/Keskustelu_k%C3%A4ytt%C3%A4j%C3%A4st%C3%A4:Juhani_Putkinen




Ulkoasiainministeriön erillislausunnollaan hyväksymät tavoitteemme:

Yhdistyksen nimi:

Moskovan keskushallinnon eli Neuvostoliiton ja Venäjän Federaation kansanmurhien ja sotarikosten korvaus- ja totuusyhdistys r.y.

Sääntöjen 2 §:stä Tarkoitus ja toiminta:

1. Vaadimme tunnettujen ja tiedettyjen "neuvostopartisaanien" luovuttamista Suomeen tuomioharkintaa varten epäillyistä sotarikoksistaan Suomea ja suomalaisia kohtaan.

2. Vaadimme Suomelta ryöstettyjen ns. sotakorvausten eli ryöstösaaliin takaisinmaksatusta kaikkine pääomineen ja laillisine korkoineen, sekä miehitettyjen alueidemme palautusta välittömästi ja siinä yhteydessä 14.10.1920 Tarton rauhansopimuksen uudelleenratifioimista kaikkine artikloineen.

3. Vaadimme Moskovan alueen edustajilta eli Kremlin hallinnolta täysimittaista sotakorvausrahastojen synnyttämistä, siinä mittakaavassa kuin mitä Saksa ja Itävalta ovat tehneet toisen maailmansodan jäljiltä.

4. Vaadimme Tsetsenian kansanmurhaan 1994-1996 ja vuodesta 1999 uudelleen käynnistetyn kansanmurhan ja joukkotuhon Moskovan Kremlin hallinnon vastuullisia kuten esim. Vladimir Putinia Haagiin syytettäviksi samoilla perusteilla, kuin Slobodan Milosevicia esikuntineen. Viittaamme mm. Jelena Bonnerin lausumiin Timo Hämäläisen artikkelissa "SIVUSILMIN" HS:ssa 1.3.2001 s.B7: "Jelena Bonner ja Venäjän demokratia": "Uuden Venäjän suurin turmio ja häpeä ovat kaksi Tsetsenian sotaa ja Tsetsenian kansan tosiasiallinen kansanmurha". Mahdollisuuksien mukaan pitää Tsetsenialle taata sen kansalliset rajat sen mukaan mitä ne olivat ennen Stalinin hirmutöitä ja etnisiä karkoituksia 1940-luvulla, sekä korvauksia ko. silloisista ihmisoikeusrikoksista nykyiseltä Moskovan oblastin eli alueen Kremlin hallinnolta vähintään samassa mittakaavassa, kuin Saksa on maksanut Kolmannen Valtakunnan vainokohteille ja heidän omaisilleen.

5. Kremlin hallinnoimat ulkomaiset rahavarat ja sijoitukset vaadimme jäädytettäviksi, kunnes sitova poliittinen ja juridisesti pätevä sopimus on tehty korvausrahastosta eri kansallisuuksien hyväksi vastaavallalailla, kuten ns. Kolmannen Valtakunnan ajan pakkotyöläisille v. 1999. Neuvosto-Venäjän perikunta ei ole maksanut vielä mitään sotarikoksistaan ja miehityksistään, vaan on päätynyt tekemään uusia Tsetseniassa.

6. Kulttuuriperinnön vaaliminen tuleville sukupolville kokonaisessa ja ehyessä Suomessa, samoin kuin muillakin Kremlin rikoksista kärsineillä kohteilla ja kansoilla ilman leninismi-stalinismin ja isovenäläisyyden rikosten hyväksyntää ja miehitystä.

Viitteet:
Ulkoasiainministeriön lausunto HEL1011-13
Yhdistysrekisterin Rek.nro. 188.193


Kätköjen uumenista arkistojen hyllyille, Sota-arkisto vetoaa lukijoihin

Arkistoneuvos Veli-Matti Syrjä on Sota-arkiston johtaja.



Välirauhansopimuksen perusteella lakkautettujen järjestöjen arkistoja poltettiin ja piilotettiin silloisissa epävarmoissa oloissa. Ilmapiirin ja olosuhteiden nyt muututtua on mahdollista palauttaa tuo kansallisomaisuus arkistoihin ja tutkijoiden käytettäväksi.

Suomen ja Neuvostoliiton syyskuun 19. päivänä 1944 solmiman
välirauhansopimuksen 21. artikla kuuluu seuraavasti:

"Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat
hitleriläismieliset [fascisminluontoiset] poliittiset,
sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoinkuin muutkin
järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja
erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä
vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen
olemassaoloa."

Kuten lähes kaikki välirauhansopimuksen artiklat, myös tämä
edellytti Suomen valtiolta suurin piirtein välittömiä
toimenpiteitä.

Artiklan tulkitsemisesta päätti viime kädessä voittaja,
Neuvostoliitto, mutta suomalaiset pyrkivät pitämään sen
toteuttamisen mahdollisimman pitkälle omissa käsissään.



Lahtikirves alkaa heilua


Jo syyskuun 23. päivänä annettiin asetus, jolla valtioneuvosto
oikeutettiin lakkauttamaan kyseisiä järjestöjä. Ensimmäiset
lakkautuspäätökset tehtiin heti asetuksen antopäivänä pidetyssä
valtioneuvoston istunnossa.

Asetuksessa määrättiin, että kullekin järjestölle oli asetettava
selvitysmiehet. Näiden tehtävänä oli valvoa lakkauttamisen
toteuttaminen sekä yhdistyksen omaisuuden ja arkistojen kohtalo.
Tarkoitus oli, että arkistot päätyisivät valtiovallan huostaan.

Ensimmäisessä erässä lakkautettiin muun muassa
Kansallissosialistit ry, Siniristi ry, SS-aseveljet ry,
Akateeminen Karjala-Seura, Akateemisten naisten Karjala-Seura,
Isänmaallinen Kansanliike alajärjestöineen ja
kannatusyhdistyksineen sekä Samfundet Folkgemenskap rf.

Seuraavat lakkautukset tapahtuivat lokakuun 12. päivänä, jolloin
lakkautusvuorossa oli mm Vapaussodan Kenttäharmaat.

Tästä viikon kuluttua lakkautettiin Rintamamiesliitto
alajärjestöineen sekä Rintamamiesten naisliitto alaosastoineen
ynnä joukko muita yhdistyksiä. Lakkautuksia tehtiin vielä
marraskuun alussa, jolloin mm. Suomen Heimosoturien liitto koki
saman kohtalon.

Vaikka Suojeluskuntajärjestö olikin vapaaehtoinen
maanpuolustusjärjestö, se oli samalla myös osa puolustusvoimia.
Sitä ei siis voinut lakkauttaa samalla tavoin. Se vaati oman
lakinsa, jonka eduskunta sääti marraskuun 3. päivänä.

Suojeluskuntien sisarjärjestö Lotta Svärd oli puolestaan
yhdistys, joten sen lakkauttaminen tapahtui marraskuun 23.
päivänä samassa järjestyksessä kuin muidenkin yhdistysten
lakkauttaminen.



Toinen kierros


Ensimmäisen lakkautuskierroksen päätteeksi valtioneuvosto asetti
23.11.1944 myös valiokunnan tutkimaan, löytyisikö jostain vielä
lisää lakkautettavaa.

Valiokunnan työn tuloksena lakkautettiinkin tammikuun 18.
päivänä 1945 entisten lisäksi kaikkiaan 97 yhdistystä, muun
muassa Vuoden 1918 Helsingin Valkokaarti ja Vöyrin Pojat. Suomen
Aseveljien Liiton ja sen kaikkien alaosastojen vuoro tuli
viikkoa myöhemmin.

Kesällä 1945 valtioneuvosto teki vielä kaksi yhdistysten
lakkauttamispäätöstä. Niiden seurauksena joutui muun muassa
joukko ilmapuolustusyhdistyksiä lakkauttamaan toimintansa.

Kaiken kaikkiaan lakkautettiin välirauhansopimuksen 21. artiklan
perusteella vajaan vuoden kuluessa yli 2500 yhdistystä.



Arkistoja tuhottiin ja piilotettiin


Sodanjälkeisen ajan yleinen epävarmuus ja pelko tulevaisuuden
edessä aiheuttivat sen, että lakkautuspäätöksien edellyttämästä
asiakirjojen luovuttamismääräyksestä huolimatta sangen monet
yhdistysten toimihenkilöt joko tuhosivat arkistoja tai
piilottivat niitä.

Pelättiin, että mikäli esimerkiksi yhdistysten jäsenluettelot
joutuisivat viranomaisten käsiin, ne saattaisivat aiheuttaa
hankaluuksia luetteloissa mainituille ihmisille. Myös
yhdistysten muut asiakirjat saattaisivat uusissa oloissa
aiheuttaa syytteitä ja ikävyyksiä.

Toisaalta ne miehet ja naiset, jotka olivat olleet aktiivisesti
mukana lakkautettujen yhdistysten toiminnassa, pitivät
luonnollisesti toimintaansa arvokkaana ja merkittävänä.

Sen vuoksi he pyrkivät monasti säilyttämään tulevalle ajalle
asiakirjoja tästä toiminnasta, vaikka eivät halunneetkaan
luovuttaa niitä viranomaisille tai selvitysmiehille.

Niinpä suuri joukko sellaista ainesta, jota yhdistysten
johtohenkilöt pitivät tärkeänä ja olennaisena, pantiin piiloon.

Valtaosa lakkautettujen yhdistysten asiakirjoista päätyi
luonnollisesti joka tapauksessa jo tuolloin laillisten
viranomaisten haltuun. Esimerkiksi suojeluskuntajärjestön
lakkauttamisen yhteydessä annettiin tarkat ja selkeät määräykset
siitä, miten arkistot oli luetteloitava ja luovutettava
Sota-arkistoon.

Näitä määräyksiä myös pääsääntöisesti noudatettiin. Sotilaat
katsoivat velvollisuutensa niissäkin oloissa edellyttävän
annettujen käskyjen tinkimätöntä noudattamista.


Varmasti laadittu vaan ei löydetty


Niiden viiden vuosikymmenen kuluessa, jotka välirauhansopimuksen
solmimisesta ovat kuluneet, on muun muassa Sota-arkistossa
monesti törmätty merkilliseen tilanteeseen.

On näet tiettyjä asiakirjoja, joista varmasti tiedetään, että ne
on aikanaan laadittu. Siitä huolimatta niitä ei kuitenkaan löydy
asianomaisista arkistoista.

Sota-arkiston kannalta tämä koskee lähinnä
Suojeluskuntajärjestön, Lotta Svärd-yhdistyksen sekä
Aseveliliiton arkistoja. Kansallisarkistossa ongelmat liittyvät
sinne vastaavasti päätyneisiin lakkautettujen yhdistysten
arkistoihin.

Asiaintila on pitkään ollut paitsi arkistojen myös tutkijoiden
tiedossa. Monasti onkin mietitty, mitä epäkohdan poistamiseksi
voitaisiin tehdä.

Sota-arkistoon on kylläkin joskus tuotu tai lähetetty
kuolinpesistä tai mahdollisesti vielä elossa olleen kätkijän
toimesta asiakirjoja, jotka on voitu täällä sitten liittää
oikeaan yhteyteensä.



Arvokas aineisto julkisiin kokoelmiin


Nyt sodan päättymisen puolivuosisataisen merkkivuoden
innoittamana ja aatteellis-poliittisen ilmapiirin muututtua
maailmanpoliittisten mullistusten seurauksena on asia taas
kertaalleen tullut ajankohtaiseksi.

Akateemikko Matti Kuusi, piispa Erkki Kansanaho ja eversti Vilho
Tervasmäki tekivätkin vuoden 1994 lopulla aloitteen
lakkautettujen yhdistysten asiakirjojen ja muun jäämistön
kokoamisesta julkisiin kokoelmiin.

Sen seurauksena on perustettu mittava keräysorganisaatio, jossa
ovat mukana Kansallisarkisto, Sota-arkisto,Työväen Arkisto,
Museovirasto, Helsingin yliopiston kirjasto, Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, Svenska litteratursällskapet i Finland ja
Åbo Akademis Bibliotek.

Tarkoituksena on, että kaikki se aines, mikä vielä on
pelastettavissa, saataisiin julkisiin säilytyslaitoksiin ja sitä
tietä tutkimuksen käyttöön. Kyseeseen tulee kaikki mahdollinen;
lakkautettujen yhdistysten omat asiakirjat tai muu aineisto sekä
yksityisten toimijoiden näitä toimintoja valaiseva aineisto.



Yhdestoista hetki


Voi todella sanoa, että kyse on yhdennestätoista hetkestä.
Paljon arvokasta ja korvaamatonta ainesta on varmasti jo ehtinyt
turmeltua sopimattomissa säilytyspaikoissa ja joukko aineistoa
on varmasti joutunut kaatopaikalle.

Mutta kaikesta huolimatta uskomme, että vielä on pelastettavissa
sellaista arvokasta ainesta, jonka takia maan historiallisen
perinteen säilyttäjien yhteinen keräysorganisaatio on
kannattanut panna pystyyn.

On myös syytä olettaa, että Sotilasaikakauslehden lukijakunnassa
on henkilöitä, jotka tietävät jotakin lakkautettujen
maanpuolustusjärjestöjen kätketyistä aarteista.

Mikäli näin on, pyydän koko keräysorganisaation nimissä
hartaasti, että ottaisitte yhteyttä Sota-arkistoon asiakirjojen
saamiseksi oikeaan säilytyspaikkaansa ja tutkimuksen käyttöön.

Olemme varmasti kaikki samaa mieltä siitä, että näiden
järjestöjen toiminta on ollut arvokasta ja ne ovat ajaneet
isänmaan etua. Jo yksin niiden maineen kannalta on tärkeää saada
mahdollisimman paljon tietoa toiminnasta talteen.