| Mauno Arosilta Sotavuosilta 1939-1944 Talvisota 1939-40 Tultuani asevelvollisuusikään kävin lainmukaisessa asevelvollisuuskutsunnassa. Mutta koska olin 182 cm pitkä ja vain 44 kg painoinen pojanhuiskelo, pantiin minut vuodeksi lihomaan. Seuraavan vuoden kutsunnassa oli sama tilanne, paino ei ollut noussut, joten minut vapautettiin asevelvollisuudesta. Siihen aikaan taisi olla ikäluokan miesmäärä suuri verrattuna valtion rahapussin kokoon, joten vapautusta myönnettiin helpoin perustein. Kun sitten vuonna 1939 miehiä kutsuttiin asepalvelukseen yleisten kertausharjoitusten (YH:n) nimellä, hoidin siviilivirkaani Kiuruveden kunnansihteerinä (kunnankirjurina). Minut oli määrätty väestönsuojelutehtäviin eli kaasusuojelutehtäviin, kuten niitä hommia silloin nimitettiin. Kävin sekä paikallisia että muualla pidettäviä kss-kursseja, mm. Helsingin kaasusuojelukoulussa ja Kuopiossa lääninkursseilla. Tällaiselta kurssilta Kuopiosta olin tulossa, kun 30.11.1939 junassa Runnin asemalla kuulimme junanlähettäjältä, että sota oli syttynyt. Talvisodan ajan hoidin paitsi oma virkaani aluksi kansanhuollon tehtäviä yhdessä kansanhuoltolautakunnan puheenjohtajan kanssa. Taisi olla niin, että ennen kansanhuoltolautakuuna asettamista hoidin niitä päävirkaani kuuluvina. Aluksihan menivät kahvi ja sokeri kortille ja sitten kankaat ja jalkineet. Hevosten ottoon armeijan tarpeisiin myös osallistuin. Evakuoinnin alettua toikin siirtoväen huoltaminen ja majoittaminen paljon työtä. Yökaudet odotettiin evakkojunia ja soitettiin piirimiehille määräyksiä majoittaa kylälle niin ja niin monta henkeä. Evakot siirrettiin asemalta junasta kirkonkylän kansakoululle, jossa lotat muonittivat heitä. Kyliltä saapui vanhoja isäntiä hevosineen. Nämä veivät siirtoväkeä jaettavaksi eri taloihin. Yksityistapauksina muistelen, kuinka eräänä aamuyönä, jolloin oli tullut tieto ensimmäisen evakkojunan tulosta Kiuruveden asemalle, josta kansakoululle oli matkaa 1.5 km, asemalle oli kerääntynyt suuri joukko paikkakuntalaisia osoittamaan tunnettua savolaista avuliaisuuttaan. Joukossa oli myös lähellä asemaa asuva suutari, jolla itsellään oli 10-12 lasta. Kokeneena perheenisänä hän ei tullut tyhjin käsin, vaan työnsi edellän tyhjää lastenrekeä saaden yleistä hyväksyvä tunnustusta nokkeluudestaan. Vastakkaisena tapauksena, joka kylläkin jäi poikkeukseksi avuliaiden ja siirtoväkeen esimerkillisen myönteisesti suhtautuvien kiuruveteläisten joukossa, muistan erään heränneen eli körttiläisen isäntämiehen. Hänellä oli talossaan tyhjä piharakennus, jossa olivat eläissään asuneet hänen vanhempansa. Sinne määrättiin siirtoväkeä asumaan, mutta kun isäntä siitä huolimatta, että hän veisasi seuroissa jakaus keskellä päätä ja körttitakki yllä, kohteli siirtoväkeä huonosti, nämä mitä pikimmin pyysivät uutta majoituspaikkaa. Kun talon piharakennus jälleen oli tyhjänä, saimme huostaamme kuorman siirtoväkeen kuuluvia mustalaisia, lähetimme mustalaiset sinne. Tietysti siitä nousi puhelimessa suuri rähinä, mutta sanoimme vain, että kun valkolaiset eivät siellä viihtyneet, me toivomme mustalaisten viihtyvän paremmin. Ja sinne ne jäivät. Tosin eräs syrjäkylän vanha opettaja, jonka vaimo oli perinyt talon koulun läheltä, oli tyytyväinen tähän autiotaloon majoitettuun mustalaisperheeseen tai perheisiin. Aikataulu oli sekaisin. Töitä tehtiin sekä päivällä että yöllä. Varsinkin evakuointitoimet sattuivat yöajaksi ja syrjäkylien luottamushenkilöt, joiden apua runsaasti tarvittiin eri tehtävissä, olivat varmimmin puhelimeen tavoitettavissa aamuyöstä. Myös monet yöt menivät ilmasuojelukeskuksessa, jossa seurattiin ja välitettiin vihollisen lentokoneiden liikkeitä koskevia tietoja sekä suoritettiin ilmahälytyksiä. Varusmiesaika Kun talvisota keväällä oli päättynyt, jatkui maailman poliittinen tila kuitenkin jännittyneenä. Meillä ryhdyttiin reservien lisäksi kouluttamaan myös nostoväkeä, eli sitä miesväkeä, joka ei ollut syystä tai toisesta suorittanut asevelvollisuuttaan. Minutkin kutsuttiin asepalvelukseen keväällä suoritetun uusintakutsunnan perusteella, jossa painonikin oli noussut 75 kg:aan. Astuin 15.6.1940 palvelukseen 9. divisioonan koulutuskeskukseen, aluksi sen toiseen komppaniaan. Siellä olin pari päivää äkseeraamassa kentällä, mutta sieltä minut heti siepattiin komppanian toimistoon. Sama kohtalo tuli parille virkaveljelle. Naapurikomppanioissa olivat kirjureina Siilinjärven kunnankirjuri Pantsar ja Nurmeksen maalaiskunnan kunnankirjuri Vauramo. Ammattimiehiä kun oltiin. Ja se kirjurin homma onkin komppaniassa melko merkittävä. Hän on aina paikalla esittämässä miehiä eri puuhiin ja monesti hänellä on itsenäistäkin päätösvaltaa henkilöasioissa. Ei virallisesti, mutta paljon käytännössä. Ei ole ihme, että Vehmersalmen mies sanoi, että kun hän seuraavan kerran joutuu sotahommiin, ottaa hän heidän kunnankirjurinsa mukaan. Oli kai havainnut, että kaikki mukavimmat hommat sattuivat sopivasti juuri meidän komppaniassamme Kiuruveden poikien tai naapurissa siilinjärveläisten hoidettaviksi. Aluksi kokoonnuimme porukkaamme muodostamaan ensiksi Kuopion aseman kansakoululle ja sitten tyttölyseolle. Sieltä Kajaaniin, jossa majoituimme Pajulan lastenkodissa tai lastentarhassa paremminkin. Siellä päivät menivät mukavasti. Komppanianpäällikkönä oli miellyttävä ja lupsakka kansakoulunopettaja Sotkamosta ja vääpelinä rento ja railakas myyntimies Tampereelta Nyt olimme vielä Pantzarin kanssa apulaisina toimistossa. Kuka oli kirjurina, sitä en muista. Pantzar oli jostakin syystä saanut loman jo heti kärkeen. Hänen lomalla ollessaan soitetaan kaupungilta esikunnasta, että siellä on Pantzarin nimellä myrkyllinen lähetys, joka on heti haettava pois. Oli jo ilta ja kirjuri käski minun käydä noutamassa se Panzarin paketti. Esikunnassa, jossain koulussa keskikaupungilla, minulle ojennettiin kepin nokassa ja nenää pidellen paketti. Lähdin takaisin komppaniaan. Kadulla tuli katupartio vastaan. Se tiukkasi, mitä alokas tähän aikaan hiippailee ja kenen käskystä, kun minulla ei ollut lupalappua. Kirjurin käskystä, vastasin ja nostin pakettia katujyrän vetäjän nenän alle. Ei kirjuri ole mikään käskynantaja, tämä julisti, mutta jatkoi, että antaa vetää nyt nopeasti kämpille. Pakettiin oli Jaakko Panzarin vastavihitty diakonissarouva pannut pari lakanaa ja väliin mm. muutamia keitettyjä kananmunia. Valitettavasti hän oli merkinnyt päälle väärän kenttäpostikonttorin numeron, joten paketti oli seilannut siellä ja täällä ja saapunut perille vasta kun puolipehmeät kananmunat olivat pilaantuneet. Siitä se haju. Paketti purettiin ja lakanat jätettiin pihalle paketissa odottamaan omistajansa paluuta. Kajaanista siirryimme pahvitelttoihin Nurmeksen maalaiskuntaan, mäkeen Porokylän yläpuolelle. Siellä jouduin 5/JR 43:n komppanian kirjuriksi ja hetimiten varusmestariksi. Myöhemmin nimi muuttui 5/Koul P.;ksi ja edelleen vähän ajan kuluttua 11 K/10 PR. Korpraaliksi kohosin syyskuun alussa. Kun telttamme olivat juuri Porokylän yläpuolella ja Porokylässä sijaitsi Nurmeksen maalaiskunnan toimisto ja aseveikkomme Väinö Vauramo oli siviilissä Nurmeksen kunnankirjuri, vietimme usein iltoja Vauramon asunnossa ja kävimme elokuvissa Nurmeksessa kunnantoimiston tyttöjen kanssa. Syksyn vaihtuessa miltei talviseksi, saimme siirron Kuhmoon. Siellä jouduin E/II/10 Pr:n toimistoon. Se oli evl. Paavo Susitaipaleen (Hukkareisun) esikunta. Pataljoonan päällikön tapasin vain pari kertaa. Hän asui ja työskenteli lähellä olevassa talossa ja adjutantti ltn Malinen kantoi papereita edestakaisin. Kun hän tuli komentajan luota iltapäivällä, alkoi kiire toimistossa. Sotaväen malliin kaiken olisi pitänyt olla valmiina kymmenessä minuutissa. Työt venyivät yömyöhään. Aamupäivät olivat sitävastoin helppoja. Parakkimme olivat Ontojärven rannalla lähellä Juutuan kasarmeja. Pataljoonassa järjestettiin aliupseerikoulu ns. sattuma-alikersanteille, eli sellaisille, jotka oli ylennetty alikersanteiksi sodan aikana tai sen jälkeen ilman aliupseerikoulua. Minutkin määrättiin tälle alikersanttikurssille, mutta kun Susitaival huomasi, että alikersanttien joukkoon oli merkitty yksi korpraalikin, määräsi hän sen poistettavaksi ja jäin kurssin ulkopuolelle. Aliupseerikouluun minä siitä kuitenkin tavallaan jouduin, koska minut määrättiin kurssin kirjuriksi. Istuin toimistossa luentosalin pahviseinän takana, seurasin suullisia luentoja huoneestani käsin, mutta ei tarvinnut harjoitella Ontojärven jäällä suksien päällä eikä talsia metsissä. Mutta niin heikko olin sotilaallisissa tehtävissä, että kun kerran saimme koko porukka rangaistukseksi suljettua, eli jouduimme sulkeisharjoituksiin Juutuan kasarmin pihalle, huomattiin puutteeni kivääritempuissa. Niitähän en alokkaana saanut oppia, kun jouduin toimistoon alusta pitäen. Oppini olivat enemmänkin Tampereen lyseon voimistelutunneilta saatuja. Sain pari tuntia yksityisopetusta ja siinä olin taas toisten tasalla. Jouluksi jäin vapaaehtoisesti Kuhmoon. Monen pojan teki mieli joululomalle ja minä tiesin vapautuvani jo tammikuussa, joten joululoma ei minulle ollut niin tärkeä kun monelle muulle. Vietin joulun siellä ja söin jouluaterian rajavartioston kasarmilla muutamien kilometrien päässä parakistamme. Tammikuun 14 päivänä 1941 päättyi 7 kk kestänyt "vakinainen " palvelukseni. Jatkosota Vuoden 1941 alkukesällä alkoivat sotahuhut voimistua. Niinpä kesäkuun 15 päivänä kun pidettiin Kiuruveden Jänteen kansalliset urheilukilpailut, oli koko ajan jännitystä ilmassa, saadaanko kilpailut pidettyä vai tuleeko lähtökutsut. Kentältä pidettiin jatkuvasti yhteyttä suojeluskunnan kansliaan. Parin päivän päästä olivatkin liikekannallepanomääräykset jo jaossa. Minä en saanut liikekannallepanokorttia. Olin 17. ja 18. päivät kirkonmäen takana hevosottolautakunnan sihteerinä merkitsemässä armeijalle otettavien hevosten kortteja. Olin saanut ymmärtää, että jään liikekannallepanon sattuessa siviilitehtäviini tai paikkakunnalle sotilastehtäviin. Siksi en ihmetellyt, kun en saanut kutsua. Toisena päivänä kuitenkin tuli eräs kaveri hevosottopaikalle ja sanoi, että nimeni on jo kahtena päivänä huudettu kansakoululla. Lähdin koululle ja kuulin siellä, että minut on määrätty siellä koottavaan sissipataljoonaan. Huolimatta siitä, että olin vain korpraali, minut oli merkitty E/Sissi P 2:n talousaliupseeriksi. Talousupseerina oli maisteri Aarne Rytkönen. Kun hän ei ollut talous- tai kirjanpitomies (eikä sotilaskaan), siirsi hän pataljoonan rahastonhoitajan tehtävät minulle. Ja myöhemmin, kun pataljoonan komentaja tämän totesi, pyrki hän jättämään Rytkösen sivuun asioista ja antoi taloutta koskevat ohjeet suoraan minulle. Näihin tehtäviin kuului mm. yhteydenpito armeijakunnan ase- ja taloustoimistoihin. Sissipataljoona ei kuulunut mihinkään rykmenttiin, prikaatiin tai divisioonaan, vaan oli erillisenä suoraan armeijakunnan alainen. Taistelutehtävissä se alistettiin milloin millekin rykmentille. Kesäkuun 19 päivä, jolloin sain liikekannallepanomääräykseni, oli veljeni Eskon hääpäivä. Häihin meno jäi. Sain sotilaskamppeet ylle. seuraavana aamuna pataljoona lastattiin junaan ja klo 13 lähdettiin määränpäätä tuntematta. Iisalmesta käännyttiin pohjoiseen ja Kontiomäeltä etelään kunnes porukka purettiin Sotkamossa ja majoitettiin rukoushuoneelle. Varusteita ja aseita täydennettiin, pari poikaa opetteli ajamaan polkupyörällä, olivat saaresta kotoisin. Tein kirjoitustöitä Sotkamon kunnantoimistossa juhannuksena. Sotkamosta siirryimme Hammaslahteen, jossa nousimme junasta ja siirryimme polkupyörille. Mäkiä ylös, mäkiä alas Kiihtelysvaaran ohi Tuupovaaraan. Koko pataljoona oli polkupyörillä. Vain komentajalla, ev.ltn Viljo Roinisella (pimee Ville, musta mies) oli Kajaanin Sissipataljoonan auto kuljettajineen. Öllölässä saimme pataljoonan käyttöön myös kuorma-auton. Sitä ajoi Tuupovaaran kunnankirjurin poika Viljo Parviainen, isän tapasin Tuupovaaran kirkolla. Kesäkuun 28 päivänä kävimme läpi metsien rajalla lähellä Korpiselän kirkkoa, joka oli vihollisen puolella. Jäi vain käynniksi. Lähdimme sieltä Tohmajärven kirkonkylään, jossa pystytimme teltat metsään lähelle sk-taloa. Olimme VII AK:n 7 D:n reservissä. Tämän jälkeen siirsimme teltat koeaseman maastoon ja majailimme siellä viikon päivät. Heinäkuun 13. päivänä siirryimme rintamalle Värtsilän kautta Pälkjärven Iljalaan sekä edelleen Alalammin pysäkin luo Puistarin kylään, jossa oli ensimmäinen kosketus viholliseen. Hämekoski vallattiin 18. päivänä, mutta se jouduttiin luovuttamaan takaisin, sillä pojat olivat liikaa innostuneet evakuoimaan kauppoja ja muita varastoja. Myöhemmin se vallattiin uudelleen. Vahvajärven rannoilla oli ankara taistelu. Kaatuneiden vihollisten joukossa oli n. 16-vuotias tyttö. Kuormasta varastettiin 100 puntin tulitikkupakkaus. Rytyn kylään saavuimme 23.7.41. Joukossamme oli siirtoväkeen kuulunut kersantti Tikka. Hän kertoi, että hänelle oli ennustettu, että hän vielä näkee kotinsa Karjalassa, mutta milloinkaan hän ei sinne enää pääse. Hän kertoi tätä pienelle miesjoukolle talon pihassa, jonka hän sanoi olevan setänsä talo. Kotinsa hän näytti mäeltä, jonne oli matkaa kilometri tai puoli. Hän sanoi menevänsä käymään kotonaan, kun taistelutoiminta hiljenee. Pataljoonamme, joka juuri oli siirtynyt tänne, vaihdettiin illalla etulinjaan. Kersantti Tikka kaatui yöllä. 2.8.41. Hotinhovi. Taistelutoiminta siirtyi Sortavalaa kohti. Taistelu Helylästä alkoi. Lentokentän ylitti 3 K, päällikkönään ltn. Kalevi Kuusela (myöhemmin komppanianpäällikköni ja aikanaan evl:na Lions piirikuvernöörinä). Helylässä kuormastomme oli korkean kalliojyrkänteen alla suojassa. Siihen kuului myös kaksi kuttua, jotka kuitenkin oli poistettava muonavahvuudesta, kun ne viihtyivät liian paljon kivestä ja vanerilevystä tehdyn kenttäpöydän päällä ja häiritsivät komentajan kartanlukua. Saimme nauttia siellä myös hyvästä saunasta. Muodostettiin I AK, johon siirryimme. Helylän motti oli selvä 15.8. Sortavalan valtasivat toiset joukot. Meille ilmoitettiin edellisenä päivänä, että sotavankien kokoomaleiri oli Sortavalan seminaarilla. Oli saatu parikymmentä sotavankia ja niitä lähdettiin viemään kuorma-autolla Sortavalaan. Halusin lähteä mukaan nähdäkseni vastavallatun kaupungin. Tulimme Sortavalan maalaiskunnan ja kaupungin rajamaille. Ajoimme yhtä tietä. Siellä sotilaat sanoivat, ettei se vie kaupunkiin, vaan vihollisen puolelle. Mentiin toista tietä. Sieltä meidät käännettiin takaisin, koska oltiin kuulemma etulinjassa. Seminaarista he eivät mitään tienneet. Lopulta ajoimme kaupunkiin. Laidalla parveili suomalaisia sotilaita, joilta kysyimme tietä seminaarille. He sanoivat, että seminaari on vielä ryssillä, joita vielä on edessä olevissa kivitaloissa, joten meidän olisi parasta kääntyä takaisin , koska herätämme autoinemme liian suurta huomiota. Ehkä lastina olevat sotavangit saivat aikaan, ettei meitä ammuskeltu kivitaloista. Käänsimme auton. Löysimme sotapoliisin toimiston muistaakseni jostakin meijerin läheltä ja luovutimme vangit heille. Palasimme teltoillemme Helylään, jossa evakuoin eräästä mökistä paistinpannun. Seuraavana päivänä, kun kaupunki oli vallattu, kävin siellä. Siivoton paikka. Taloista oli kaikki arvokas viety. Eräässä kellarissa roikkui mies hirttäytyneenä. Kuorma-autostamme oli ovesta lasi rikki. Autonkuljettajan kanssa otimme lasin KOP:n kassan kopin seinästä. En tiedä, saiko hän siitä tehdyksi oveen sopivan. Taistelutoiminnassamme tuli Helylän jälkeen pysähdys. Tuli hengähdystauko, jonka aikana ryhdyttiin huolehtimaan sekalaisista pataljoonan huoltoon kuuluvista seikoista. Komentaja antoi ensimmäisen päiväkäskynsä. Olin tähän saakka kuulunut aliupseerivahvuuteen huolimatta korpraalin arvostani. Nyt 17.8.41 minut korotettiin alikersantiksi. Seuraavana päivänä nousimme pyörille ja koko pataljoona ajoi Kirjavalahden rantaa Läskelän ja Impilahden kautta Koirinojalle. Lohdutonta seutua talvisodan jäljiltä olivat nämä luonnostaan kauniit maisemat. Teltat pystytettiin lähelle sitä paikkaa, jossa talvisodan aikana pastori Elias Simojoki oli lähtenyt yksin jäälle ampumaan haavoittunutta hevosta, mutta kaatui sinne vihollisen konekiväärisuihkuun. Lähellä Koirinojaa oli myös se paikka, jossa Kiuruveden miehet taistelivat talvisodassa. Heistä oli yksi joukkue kadonnut silloin jäljettömiin. Huhut kertoivat, että kommunistiksi tunnettu Kiuruveden Työväen Osuuskaupan myymälänhoitaja, korpraali, oli johtanut joukon vihollisen puolelle. Tätä eivät kyläkään komppanian kaikki miehet uskoneet, päinvastoin, he kehuivat tätä korpraalia hyväksi sotilaaksi. Pojat, joita nyt oli meidän pataljoonassamme, halusivat ottaa selvää, löytyisikö jälkiä joukkueesta, jonka sijainnin he hyvin muistivat. He saivat luvan käydä vanhalla taistelupaikalla. Siellä oli jäännöksiä kaatuneista ja heidän tavaroistaan, ja pojat tulivat vakuuttuneiksi, että joukkue oli kaatunut siellä viimeiseen mieheen. Parin päivän päästä Esik.K/Sissi P2 siirtyi Pitkärantaan. Majoituimme ryssien tekemään 2-kerroksiseen puurakennukseen, jossa rappukäytävässä oli komero, jonka lattiassa oli suuri reikä. Se ei ollut WC, vaan kerrostalon puusee. Pataljoonan komppaniat jäivät rantavarmistukseen. Taloista oli suuri osa palanut. Asemalla tyyttäili venäläisiltä jäänyt suuri veturi. Pitkälle se ei pystynyt kulkemaan, sillä Läskelän suuri rautatiesilta oli tuhottu. 30.8. kuulimme, että Viipuri oli vallattu takaisin suomalaisille. Pataljoonan esikunta oli edelleen Pitkärannassa, 1K Vitelessä, 2K Koirinojalla ja 3 komppania Salmissa. Pitkärannassa kävin pataljoonan asioissa kerran Vitelessä ja kaksi kertaa Aunuksen kaupungissa. Aunuksen matkalla oli mukana sotilaspastori (myöh. prof.) Stenbäck. Otimme kuorma-auton lavalle erään karjalaismummon ompelukoneineen ja lastenlapsineen ja toimme heidät Aunukseen. Kun lapset kuulivat, että Stenbäck on pappi, räjähtivät he epäuskoisina nauramaan. Heistä ei sellainen voinut olla pappi, jolla ei ole partaa. Aunuksessa minun piti mennä kenttäpostiin, joka oli joen toisella puolella tsekan entisessä talossa. Silta oli hajalla, mutta joki täynnä tukkeja. Epäröin lähteä tukkeja pitkin yli joen, muta kun näin erään naisen menevän lapsi sylissä, menin minäkin. Tukkeja oli niin tiiviisti, ettei tarvinnut jokeen pudota. Syyskuun 21 päivänä purettiin toimistomme ja teltat ja nousimme taas pyörille. Ajoimme Sortavalan kautta Lahdenpohjaan Huuhamäen kasarmille, jossa yövyimme ja kahden päivän päästä ajoimme taas Sortavalan kautta mutta nyt Läskelän asemalle, jossa oli lastaus junaan. Käynti Huuhamäellä liittyi ilmeisesti operaatioon, jonka tarkoituksena oli siirtyä veneisiin ja vallata Valamo. Venäläiset olivat kuitenkin jättäneet Valamon 22.9., joten aikeesta luovuttiin. Tähän uskoon jäimme. Mitenkään meille ei selitetty. Pyörille vain ja suuntana tuntematon, joka aikanaan ilmoitetaan. Junasta meidät purettiin Suojoen asemalla. Siellä oli myös suuri joukko työtyttöjä, jotka olivat menossa Jussoilaan. Ajoimme pyörillä Kaitajärven ohi rajalle. Siellä meidät alistettiin Ryhmä O:hon, (Oinonen). Siellä naapuriksemme sattui myös Sissi P 1. Pian sen jälkeen meidät siirrettiin Pr K:n alaisuuteen (Kuussaari). Lokakuun 4. päivänä siirryimme yli valtakunnan rajan, mutta vetäydyimme takaisin ja viikon päästä lähdimme uudestaan. Kostamuksen kylä oli raunioina. 15.10. Porajärvi, kylä ja silta poltetut. Siirto II AK:aan. 19.10. Soutjärvi, tien varret palaneet. 19.10. Juustjärvi, kylä ehjä. 3.11. talutimme pyöriä paksussa ensilumessa Ahvenjärvelle. Porukka oli väsynyt. Minä myös. Kun saimme teltat metsässä pystyyn, määrättiin vartiot. Minä sain luvan nousta klo 3 vartioon, mutta se peruuntui, kun klo viideksi määrättiin minulle lähtö autolla takaisin AK:n esikuntaan Juustjärvelle jotain asiaa toimittamaan tai tarviketäydennystä hakemaan. Palattuani illalla en löytänytkään pataljoonaa sieltä, mistä piti. Se paikka oli vielä naapurin hallussa. Onneksi oli yksi mies jäänyt jostain syystä tienhaaraan ja neuvoi meidät joukon perään. Savujärvelle tulimme 4.11. Siellä meidät alistettiin 8 D:aan. Savujärvellä asustimme karjalaisperheen tuvassa. Perhe, isovanhemmat ja lapset, asuivat peräkamarissa. Lehmälle lämmitettiin juomavesi uunissa kuumennetuilla kivillä. Lattialla oli kylmä maata, kun mummo tuli aamulla aikaisin, klo 3-4 maissa, veti uunipellin auki suoraan savutorveen, jolloin veti myös lämpimän tuvasta, pani tulen uuniin ja ryhtyi leipomaan ja lehmää ruokkimaan. Savujärvi oli kaunis kylä, jossa oli siviiliväestö paikallaan. Asuimme osaksi taloissa, osaksi teltoissa. Pataljoonamme teki tietä kylästä Muurmanskin rautatielle päin. Siellä oli jossain tie, jolle piti rakentaa yhdystie. Krivin aseman valtasi eräs joukkueemme, mutta se ajettiin sieltä takaisin. Sitten sen otti haltuunsa eräs pataljoonamme komppanioista, mutta ei pystynyt pitämään. Vasta sitten kun sinne tuli ns. ässäprikaatin nuoria asevelvollisia avuksi muusta suunnasta, rautatieasema jäi meikäläisille. Siirryimme 21.11. Isvonevskajan kylään Hyttälammelle Kriviltä, jossa pataljoona alistettiin JR 5:lle. Siellä oli myös JR 35. Näille kahdelle alistettiin Sissi P2 aina sitä mukaa kuin rykmentti oli etulinjassa. Kuulin, kuinka komentaja noitui puhelimessa, kun kuuli, että rykmentti oli siirretty lepoon ja meidät alistettiin tilalle tulevalle. Koko Krivillä oloaikana pataljoonaamme ei siirretty reserviin, annettiin vain lyhyempiä lepotaukoja. Kuormasto ja talouspuolen esikunta oli teltoissa linjojen takana suojassa kivääri- mutta ei kranaatinheitin- tai tykistötulelta. Noustessani kelopuuta pilkkomaan, venäytin selkäni. Yö oli hankala. En uskaltanut käydä nukkumaan teltan lattialle. Ympärillä paukkui ja rätisi. Jos olisi tullut lähtö kiireesti, en olisi pystynyt nousemaan makuulta. Samana iltana tuli pataljoonaan uusi lääkäri. Saatoin hänet hevosella komentajan luo etulinjaan. Hän kehotti vain panemaan lämmintä ympärille. Aina huhtikuulle asti kävelin kumarassa. Käydessäni AK:n esikunnassa esiinnyin kohteliaasti kumarassa suurten herrojen edessä. Kun Sissi P 2 oli suoraan armeijakunnan alainen, ei meidän aseilla, muonalla ja vaatteilla varustamisemme kuulunut rykmentin tai divisioonan huoltoportaalle, vaan jouduimme toimittamaan asiamme suoraan AK:n huoltotoimistossa. Kun tavarasta oli huutava pula, siellä oli mm. asetoimiston päällikön majuri Hiiskeron luona eri joukko-osastojen huoltopäälliköitä, kapteeneja ja luutnantteja pitkät listat käsissään. Pyysivät satoja kiväärejä, tuhansia laatikoita patruunoita ym. Kun komentaja ei päästänyt pataljoonamme talousupseeria matkaan, keksi tälle muuta puuhaa ja vakuutti minun hoitavan asian kyllin hyvin, oli Sissi P 2:sta kerjuulla kumarassa kävelevä alikersantti, joka pyysi kymmentä automaattikivääriä, parikymmentä konepistoolia tai sataa laatikkoa patruunoita. Tällainen pieni pyyntö oli helppo toimittaa. Huomasin vähitellen, että sissipataljoona oli majuri Hiiskeron erityisessä suosiossa. Kuljinkin yhtenään autolla rintamalinjan ja armeijakunnan esikunnan väliä. Joulu vietettiin teltoissa. Taisi olla lähellä joulua, kun pojat kertoivat, että naapuriporukalla on hallussaan suuri parakkikyläsauna. Lähdimme yhtenä iltana sinne saunaan. Siinä oli suuri kivi, jota lämmitettiin etuhuoneesta, jossa oli myös kaksi valtavaa vesisäiliötä. Saunan puolella nousivat lauteet portaittain korkealle. Kyllä sinne sata miestä mahtui. Ylhäällä ylemmillä portailla tai penkeillä, jonne vietiin vaatteet elukoista vapautumaan, oli kuuma. Niin kovin sitä sinä iltana lämmitettiin, että se jäikin meille ainoaksi. Seuraavana päivänä kuulimme, että sauna oli yöllä palanut. Täilöylyt olivat tarpeen. Joka miehessä oli täitä. Kerrotaan, että jossain vaiheessa oli upseerijoukossa puhuttu täiden runsaudesta. Eräs upseeri oli vakuuttanut, ettei hänessä ainakaan ole täitä. "Valehtelee", naurahti meidän harvasanainen komentajamme. Savujärvellä ollessamme tuli minunkin vuoroni lomaan, vaikka ystäväni talousupseeri sitä koettikin estellä jostain syystä. Olisiko hän jo silloin saanut siirron Mikkeliin kenttäpiispan adjutantiksi, sitä en muista. Mutta kun kuulin juttuja, kuinka pojat pakkasessa ajelivat Itä-Karjalasta tyhjien bensiinitynnyreiden päällä Joensuuhun tai Tohmajärvelle, luovuin lomavuorostani, kunnes rautatie Karhumäestä Äänislinnaan oli käytössä. Sitä kun puhuttiin, että pian se aukeaa. Ja aukenihan se. Kun olin tästä kuullut eräältä lomaltalulleelta ja samalla tuli tieto, että toinen lomalainen oli joutunut matkallaan sairaalaan, pyysin kirjoittamaan jo myönnetyn lomalipun litteroineen (matkalippuineen litt. A tmsm). Minulla oli harvinaisen hyvä onni kotimatkan joutumisessa. Olimme silloin jo Savujärven takana, sillä Savujärvelle pääsi hevosella. Samassa reessä vietiin pari vainajaa kaatuneiden evakuointikeskukseen. Savujärveltä pääsin henkilöautossa Kumsjärvelle, josta myrkkypussissa eli sairasautoksi muutetussa pakettiautossa Karhumäkeen. Siellä höyrysi juna lähdössä Äänislinnaan. Siltä junalta toisessa junassa Joensuuhun. Joensuussa kävin linja-autoasemalla kyselemässä autoa Iisalmeen. Ei ollut. Palasin rautatieasemalle ja nipin napin ehdin Kontiomäkeen lähtevään junaan. Kontiomäessä Helsingin juna oli odottanut tätä junaa jo toista tuntia ja lähti heti sen saavuttua. Samoin Iisalmessa odotti Ylivieskan juna, joten olin kotona Kiuruvedellä kahden päivän päästä linjoilta lähdöstä. Jatkoin lomaani Tampereella. Paluumatka kestikin eri syistä kuusi vuorokautta. Silloin ei vielä oltu niin tarkkoja, kunhan vain pystyi selittämään, että koko ajan on menossa kohti Joukko-osastoaan. Sissi P 2:n miesvahvuus pieneni täydennyksistä huolimatta. Taisteluissa oli menetetty kaatuneina ja haavoittuneina yli 70 %. Lievemmin haavoittuneet alkoivat palailla joukko-osastoonsa. Kun koko aika, vähäistä Pitkärannassa suoritettua vartiopalvelusta lukuunottamatta oli oltu rintamalinjassa, ja komentaja oli tästä useasti huomauttanut, järjestettiin koko porukka uudelleen. Se jaettiin kahteen osaan, vanhempaan ja nuorempaan ikäluokkaan. Vanhempaan taisivat tulla kaikki v. 1911 tai sitä ennen syntyneet. Nuoret siirrettiin JR 5:een. Lepoon siirtyi koko pataljoona 13.2.1942 ja me vanhat siirrettiin 25.2. ensin Käppäselkään ja 28.2. Lindeman kylään Äänisen rannalle. Käppäselkään oli tuotu ns. vanhat miehet Sissi P 2:sta, Jv P 5:stä, Jv P 6:sta ja Jv P 7:stä. Siellä meidät ottivat vastaan Ratsuväkiprikaatista komennetut luutnantti ja vääpeli (vahtimestari kai). Siellä olivat näistä neljästä pataljoonasta tulleiden aliupseereiden ja miesten kortit laatikossa pöydällä. Upseerien kortit eivät siellä olleet. He olivat saaneet loman ja käskyn ilmoittautua aikanaan jok täällä tai muualla. Ratsuväen luutnantti sen paremmin kuin vääpelikään ei tuntenut yhtään miestä. Mutta sitä varten sepällä on pihdit, etteivät näpit pala. Nyt kutsuttiin kaikki kirjurit toimistoon, osa heistä oli tullut tänne, osa, ne nuoremmat, oli siirretty toisen joukko-osastoon. Neljä kirjuria mahdollisine apumiehineen sai komppanian vakanssiluettelon kouraansa käskyllä tehdä tästä korttikasasta neljä rannikkotorjuntakomppaniaa. Luettelossa olivat tilat komppanian päällikölle, joukkueenjohtajille, eri aliupseereille, taloushenkilöstölle, läheteille jne. Minun piti koota omaani tarvittavat aliupseerit ja miehet, upseerit selviävät myöhemmin. Komppanian päälliköksi oli määrätty ltn. Kalevi Kuusela III/Sissi P 2:sta. Oliko meillä niin vähän vanhoja miehiä Sissi P 2:ssa, oliko uuden komppanian vahvuus kovin suuri vai mistä johtui, että siihen komppaniaan R.Torj.K 39, jota minä kokosin, tuli miehiä muistakin pataljoonista. Vääpeliksi merkitsin erään kapitulanttiylikersantin, Heikki Savolaisen, koska oma vääpelimme Ukkonen, oli lomalla ja kaikki lomallaolijat oli määrä merkitä viimeiseen eli neljänteen komppanioista. Asealiupseerin sain omista, mutta talousaliupseeri täytyi ottaa JP 7:stä. Itseni merkitsin kirjurialiupseerin vakanssille. Lähetit, viestimiehet ja hevosmiehet löytyivät sissipataljoonasta. Jääkäripataljoonan erikoistehtävissä olleet aliupseerit joutuivat ikäväkseen tukikohtiin joukkueen- ja ryhmänjohtajiksi, sillä eihän ns. töpinän vakansseja riittänyt kaikille. Ei ole ihme, että kerran eräs tukikohdasta toimistoon pistäytynyt sotamies asiaansa odotellessaan ihmetteli, kun kaikki siellä puuhissa olevat näkyivät olleen entisiä Sissipataljoonan miehiä. Mutta minkäs tuollaiselle voi. Siellä Äänisen rannalla 12 km leveän salmen Suomen puolella Lindeman kylässä me majailtiin kesäkuulle saakka. Talvella partiot hiihtelivät jäällä, kiersivät selällä olevan pienen saaren ja palasivat rantaan. Jäljistä päätellen oli siellä käynyt samanlainen partio itärannalta, kiertänyt saaren ja palannut itärannalla olevaan kylään, jonka elämää haarakaukoputkella meiltä seurailtiin. Elämä oli rauhallista. Asuimme karjalaistalossa, ltn. Kuusela peräkamarissa ja komentojoukkue isossa tuvassa, joka samalla oli toimisto. Vääpelinä oli kantaylikersantti, joka oli vakinaisen väen asealiupseeri. Hän ei ollut vääpelityyppi alkuunkaan. Hän oli siivo ja rauhallinen mies, jota rasitti herran pelko. Hän ei osannut ottaa elämää siviilimiehen levollisuudella, vaan jännitti ainaisessa tarkastusten ja käskyjen pelossa. Kuuselakin oli silloin vielä nuori, oli komppanian nuorin mies. Arvovaltansa säilyttääkseen piti hän miehistön loitolla itsestään. Joskus vain istui tupaan tarinoimaan tai korttia pelaamaan. Toinen oli mies myöhemmin everstiluutnantin arvoisena Lions piirikuvernöörin asemassa. Oltiin lionsveljiä ja aseveljiä. Komppanian vääpelin tehtävät eivät ylik. Savolaista miellyttäneet. Paljon mieluimmin hän istui toimiston pöydän takana, pyysi minulta kirjoitustöitä, jäljenteli mieheistöluetteloita aikansa kuluksi eri tarkoituksia varten ja teki kaikkea toisarvoista toimistotyötä. Minut hän monesti lähetti keittiölle, talleille tai varastoille asialle, joka lähinnä oli komppanian vääpelin työtä. Ja paljolti olivatkin työmme vaihdoksissa. Jouduinpa kerran välimieheksi hänen ja miehistön väliin. Olin ollut keväällä 1942 lomalla, kävellyt metsäpolkua 12 km Kuusirannasta ja menin saunaan. Siellä istui kylpemässä eräs miehistä, joka valitti, että piru on irti ja vääpeli pähkähullu. Koko toimitusjoukkue kaivaa mäessä sirpalesuojaa ja tekee poteroita. Siellä ovat kaikki keittäjiä myöten. Ja miehet ovat kuin ampiaisia. Toimistoon mentyäni kysyin vääpeliltä, mitä ne miehet oikein murisevat. Hän selosti, että ylhäältä oli tullut luja käsky, että kaikki vähänkin siihen ehtivät on pantava rakentamaan sirpalesuojia. Hän sai käskyn komppanian päälliköltä valvoa tarkoin määräyksen noudattamista. Minä sanoin hänelle, että nämä vanhat miehet ovat hyvä porukkaa, ne tekevät työnsä kunnolla isommasti purnaamatta, kun he tietävät tekevänsä tarpeellista ja tärkeää työtä ja saavat käyttää omaakin harkintaansa. He eivät purnaa ja rähjää kuten nuoret asevelvolliset. Ota asia rauhallisesti, huolehdi, että työpaikalla seurataan, milloin on isompia tulossa, palauta keittäjät ja muut tarpeelliset, kuten kirjurikin, omiin töihinsä ja anna joukkueenjohtajien huolehtia töitten teettämisestä tukikohdissa, niin et menetä sodassa henkeäsi ainakaan omien puolelta tulleesta luodista. Elämä palasi uomiinsa, elämöinti ankarasta varustelutahdista loppui hiljalleen ja vääpeli säilyi terveenä. Eihän se siviilimies aina oikein pystynyt ymmärtämään suurten sotapäälliköiden ideoita. Esimerkiksi selkäreppujen tarkastusta. Toimistomme oli 12 km päässä autotiestä, Kuusirannasta. Tuli määräys, ettei miehille saa antaa toimistosta lomalippua litteroineen ennenkuin komppanian päällikkö tai vääpeli on tarkastanut hänen reppunsa, ettei mies vie mukanaan joko valtion tai evakuoitua omaisuutta. Meillä oli tukikohta 4 km päässä Kuusirannasta, josta posti tuotiin meille, ja siis 8 km päässä toimistosta. Sai tämän tukikohdan mies loman. Hän käveli puolityhjän reppunsa kanssa 8 km tänne toimistoon ja 8 km takaisin reppu tarkastettuna sekä vielä 4 km tukikohdasta kantaen reppua, jota tukikohdasta lähdettyä ei enää kukaan tarkastanut, siis yhteensä 20 km sen sijaan, että posti olisi vienyt lomalipun tukikohdan päällikölle, joukkueenjohtajalle, joka olisi tarkastanut repun ja mies olisi kävellyt 4 km autolle. Kun toimistossa ihmetelin tätä sotilaallisuuden kukkasta ehkä kovaäänisesti, mainitsi komppanianpäällikkö, joka lienee kuullut omalle puolelle keskustelun, jotain sotilaskäskyjen koukeroista, mutta enää ei tuotu reppuja tukikohdasta, vaan miehet pääsivät lähtemään joukkueenjohtajan toimenpitein. Hiljalleen kuluivat kuukaudet Lindeman kylässä, kunnes meidät sieltä 15.6. siirrettiin Kuusirantaan ratsuväkiprikaatin luo. Eivät olleet pyssyt paukkuneet meidän kylässä ollessamme. Kuulimme, että myöhemmin oli ryssän partio tullut kylään ja tehnyt pahojaan. Kuusirannasta vietiin suurin osa komppaniaa 21.6.1942 Äänisellä olevaan Heposaareen. Vain hevosmiehet jäivät kylään Suomen puoleisella rannalla. Siellä lähellä oli sotilaskotinaisten hoitama kanttiini, ainoa kerta, kun rintamallaoloissa tapasin naisia karjalaisväestöä lukuunottamatta. Pääosa komppaniasta, noin 100 miestä kuljetettiin moottoriveneillä saareen, joka oli n. 8 km päässä Suomen mantereelta ja n. 1 km päässä Tsolmutsan niemen kärjestä. Niemi oli vastarannalla vihollisen puolella. Olimme siinä uskossa, että se on niin huonokulkuista seutua, ettei venäläinen tykistö pääse sinne lähelle, joten olemme turvassa tykistötulelta. Se osoittautui kuitenkin erehdykseksi, sillä kerran, kun suomalaisten hallussa oleva pieni höyrylaiva Erkki kulki Heposaaren Suomen puoleisen rannan väliä, alkoi sitä tulittaa venäläinen tykistö ohi saaremme. Tulitus sai joskus huvittaviakin piirteitä. Saaren kärjessä juuri vastapäätä Tsolmutsan saaren kärkeä, lähti vartiomies noukkimaan mansikoita ja paljasti itsensä näin viholliselle. Naapurin puolelta ammuttiin kiväärillä häntä kuitenkaan osumatta. Meidän puolelta vastattiin konepistoolilla tai jollakin muulla useasti laukeavalla. Vastarannalta samoin. Tulituksen vaimentamiseksi pantiin kranaatinheitin toimimaan, mutta siihen saatiin vastaukseksi kranaattitulta myös. Nyt tilattiin mantereelta tykistötulta niemeen (taidettiinpa siinä välissä käyttää omaa ranskalaista pientä tykkiämmekin, "Hyppy-Heikkiä") ja vasta tykistökeskitys palautti rauhallisen tilanteen. Tulivat vartiomiehen mansikat hintoihinsa. Saaressa olikin kosolti mansikoita, mutta niitä ei ollut toimiston luona, vaan kauempana saaressa. Sieltä niitä miehet toivat ostettavaksi. Kenttäpakillinen mansikoita noteerattiin puoleksi laatikolliseksi tupakkaa. Näillä ehdoin ostin useita pakillisia. Saunakin meillä oli rannassa. Muuten elo saarella oli kovin rauhallista, paitsi saunarantaan, jonne oli hyvä näkyvyys vihollisen puolelta, tuli joskus piiskatykin ammuksia. Vahinkoja ei silti sattunut. Saunasta menimme uimaan, mutta kyllä vesi Äänisjärvessä oli kylmää vielä heinäkuullakin. Komppanian toimisto sijaitsi vanhassa majakassa, puisen tornin alakerroksessa. Majakkatupa oli samalla toimitusjoukkueen majoituspaikka. Pitkä laveri oli pitkällä seinällä nukkumista varten. Rakennus aivan kuhisi luteita. Niiden mukaan aikakin arvioitiin. Kerran yöllä tuli pieni tykistökeskitys. Kun aamulla keskusteltiin siitä, mihin aikaan yöstä se sattui, selosti eräs, että vissiin se oli kahden ja kolmen välillä, luteet olivat juuri lakanneet syömästä. Kun luteita oli niin runsaasti joka puolella, tuotimme maista rikkiä, mistä sitä saatiin, en tiedä. Panimme keskelle lattiaa rannasta tuodun muuripadan, pohjalle lastuja ja päälle rikkiä. Ovet ja ikkunat tilkitsimme hyvin ja sytytimme lastut tuleen. Yön vietimme korsussa, jollainen myös oli majakan lähellä. Kun seuraavana päivän tuuletimme rakennuksen, oli näky valtava. Makuulaverilla oli luteenraatoja pääpuolessa alle sentin välimatkoin ja jalkapuolessa noin viiden sentin välimatkoin. Lakaisimme ne pois. Parin viikon kuluttua piti toimitus uusia, mutta en tiedä, tuliko siitä mitään, olin silloin jo muualla. Lomalle taikka paremminkin sanoen käynnille mantereelle en viitsinyt lähteä. Olisi vain harmittanut palata saareen. Siellä oli olo hiukan turvatonta. Kun sadan miehen käytössä on vain yksi soutuvene ja kerran päivässä käy saaressa moottorivene, johon mahtuu korkeintaan 30 miestä, oli selvää, että asuminen mantereella tuntui miellyttävämmältä. Heinäkuussa 1942 saatiin tieto, että ikäluokat 1908-11 kotiutetaan jalkaväestä, ratsuväestä ja polkupyöräjoukoista (kevyistä joukoista). Iloitsimme tästä, mutta pian kuultiin kuuluvamme rantavarmistukseen. Näitä joukkoja ja tykistöä ei kotiuttaminen koskenut. Käännyimme JP 1 komentajan evl. W:n puoleen. Hän oli ankara järjestyksen mies, joka vaati sotilaallisia muodollisuuksia mm. kunniantekoa aliupseereille, joka oli jäänyt vain varusmiesten velvollisuudeksi ja mitä reserviläiset pitivät tarpeettomana. Samalla evl: W oli kuitenkin mies, joka piti oikeamielisyydestä ja kohteli alaisiaan hyvin, tiukasti, mutta reilusti. Hän ryhtyi puuhiin. Sai viedä asiansa aina päämajaan saakka ennenkuin uskottiin, että Rantapataljoonan miehet kaikki olivat taisteluissa mukana olleita kevyiden joukkojen miehiä. Lopulta elokuun alussa tuli käsky kotiuttaa heti vanhat miehet, kun uudet saadaan tilalle saareen. Kun uusia ei kuulunut, lähetti evl. W. saareen omia asevelvollisia varusmiehiään siksi aikaa. Kun kotiuttamiskäsky tuli, ei ollut kuin hetken työ, kun minulla olivat kaikkien kotiutettavien kantakortit kunnossa samoin sotilaspassit asianmukaisin merkinnöin varustettuina. Puuttuivat vain kotiuttamispäivä ja allekirjoitukset. Kun lähtöpäivä selvisi, en malttanut odottaa sitä, vaan sillä tekosyyllä, että mantereella olevien hevosmiestenkin paperit on laitettava kuntoon, lähdin mantereelle ja edellisenä päivänä eli 4.8.1942. Mantereella oli karjalaiskylässä muitakin kuin meidän porukkamme miehiä. Heillä oli ankara kielto, eivät saaneet poistua kylän ulkopuolelle. Lähellä kylää oli heinätöissä 100 "djevuskaa" karjalaistyttöä, joilla ei taas ollut lupaa tulla kylään taikka pois omalta alueeltaan. Panimme kuitenkin tanssit pystyyn eräässä tyhjässä talossa. Hevosmiestemme joukossa oli haitarinsoittaja. Siellä sitä tanssia rytkytettiin aamuyöhön. Oli kai siellä muitakin aliupseereita, mutta yöllä huomasin olevani sotilasarvossa vanhin paikalla ja siis vastuussa koko juhlasta. Tytötkin pitivät minua porukan päänä. Olin näet ollut hiljattain lomalla (toinen loma palvelukseen astumisen jälkeen) ja olin silloin hankkinut puhtaat keltareunaiset kauluslaatat ja olkapäille metalliset pyörä-sukset olkamerkit, kuten polkupyöräjoukoille kuuluu. Olin kuluneiden sotilaskamppeiden keskellä korea kuin joulukuusi, mutta olin siviiliin menossa. Minulta pyydettiin näiden luvattomien tanssien jatkamista. Olematta mikään luvanantaja suostuin siihen joksikin aikaa. Muta kello 2:n maissa rupesin pelkäämään, että palamme koko joukko ja annoin lopettamiskäskyn. Ja niin päättyi tämä sotareissu reippaisiin tansseihin. Seuraavana päivänä evl. W (muistaakseni Wahlbeck) kutsui saaresta tulleet ja muun porukan koolle, piti meille puhuttelun, missä hän kertoi johtamansa JP 1:n kunniakkaita vaiheita Suojärveltä Karhumäen luo ja sanoi, että me voimme olla ylpeitä, että olemme saaneet nyt myöhemmin kuulua näin kunniakkaaseen pataljoonaan. Miehet kuunnella mällistelivät puhetta, mutta eivät puhuneet mitään. Mutta kun everstin seurassa ollut sotilaspastori puhuttelun jälkeen lähti kiertämään tuvissa ja teltoissa, sai hän kuulla ärräpäitä oikein neljän ärrän kanssa. Pojat sanoivat, että kaikki nämä porukat JP 5, JP 6, JP 7 ja SissiP 2, joista oli miehiä nyt koolla olevassa Torjuntakomppanian osassa, olivat lähteneet ritirinnan eversti W:n johtaman JP 1:n kanssa Suomen puolelta ja yhdessä tulleet taistellen Äänisen rantaan. Siellä oli eversti JP 1:n kanssa jäänyt lepäämään ja rantavarmistukseen, mutta muut olivat jatkaneet, mikä Kriville, mikä Karjalan Maaselkään, mikä Poventsaan päin, niin että turhaan ukko JP 1:ä esimerkiksi vetää. Pastori oli kertonut tämän kiukkuisen tarinan ukolle autossa heidän palatessaan Kuusirantaan tai Tulvojalle, missä heidän majapaikkansa olikaan. Ja ukko tuli seuraavana päivänä takaisin, komensi jälleen miehet riviin ja kertoi, mitä oli kuullut ja mitä oli tämän jälkeen hankkinut tietoonsa. Hän kiitti miehiä reippaasta käyttäytymisestä ja kunniakkaasta sotimisesta ja noukki takaisin menettämänsä pisteet. Tämän jälkeen pantiin miehet autoihin ja myöhemmin kahteen miehistön kuljetukseen sisustettuun tavaravaunuun, josta toinen matkasi Jyväskylään ja toinen Iisalmeen: Sotilaspassiin on merkitty : Kotiutettu 7.8.1942 PM:n määr. perusteella. Ja alla 37 TK:n pääll. luutn. K. Kuusela. V 1944 Kun sotatoimet Itä-Karjalassa jälleen kiivastuivat, jouduin minäkin uudelleen asepalvelukseen. Olin v. 1943 siirtynyt Kiuruvedeltä Nokian kauppalansihteeriksi. Kesäkuun 16 päivänä 1944 tuli käsky ilmoittautua Tampereen tyttölyseolla. Kolmen päivän kuluttua lähdettiin junalla Taavetin asemalle ja edelleen Kavantsaareen. Viipuriin asti emme ehtineet. Sieltä tuli jo vastaan vetäytyviä meikäläisiä. Karisalmella jouduin Er P 14/4:ään. Meinasin joutua ryhmänjohtajaksi linjaan, mutta kun muonittaja oli haavoittunut ja talousaliupseeri muuten sairaalassa, pääsin onneksi heitä tuuraamaan, ensiksi toista ja sitten toista. Minulle neuvottiin, missä komppania on. Ympärillä paukkui ja rätisi. Hain komppaniaa neuvotusta paikasta, mutta en löytänyt. Maassa ja puissa kulki puhelinjohto, ns. pikilanka. Seurasin sitä. Onneksi erään kiven takana istui kaksi sotamiestä (tykkimiestä), jotka kielsivät menemästä eteenpäin. He olivat itse tulenjohtotehtävissä. Puhelinlanka oli jokin vanha maastoon jäänyt linja. Palasin takaisin lankaa pitkin ja kiertelin maastossa porukasta toiseen, kunnes lopulta löysin hakemani komppanian nukkumasta erään kallion takaa. Sieltä vääpeli lähetti minut haavoittuneen muonittajan tehtäviä hoitamaan. Oravalassa olimme 29.6. Olin komppanian kirjoissa, mutta kun esikuntakomppaniasta oli talousaliupseeri poissa, jouduin hänen tilalleen. Kun hän tuli takaisin, oli esikuntakomppaniassa muita töitä niin paljon, että jäin sinne. Kun tilanne oli vaikea, ei muista komppanioista saatu siirtää miehiä esikuntakomppaniaan, niin jouduin olemaan pitkän aikaa komppanian kirjoilla, mutta tein töitä pataljoonan esikunnassa. Lopulta (1.10.44) sain muodollisenkin määräyksen esikuntakomppanian vahvuuteen. Esikuntakomppanian vääpelinä oli Uljas Kymäläinen. Hän oli sittemmin Osl Terhon johtajana Teijolla ja Osl Tähkän henkilöstöpäällikkönä Salossa, joten jouduin myöhemmin hänen kanssaan paljon tekemisiin. Toinenkin myöhemmin Salossa työskennellyt ja tapaamani oli esikuntakomppanian lähetti Leo Lamminen, sittemmin Maamiesten Kauppa Oy:n varastomies. Pataljoona vetäytyi vähitellen Ihantalaan, jossa oli sodan loppuvaiheessa sangen ankarat taistelut. Syyskuun 4. päivän aamulla aikaisin komentajan lähetti toi sanan, että kaikki miehet kokoon kello 6:ksi. On julistettu rauha. Yritimme kuunnella korsussa ollutta radiota, taisimme saada vahvistusta sitä tietä. Ammunta jatkui. Hevosmiesten piti klo 5 lähteä viemään ruokaa etulinjaan, mutta sovittiin, että hän lähtee vasta sen jälkeen, kun ammunta lakkaa sovitun kellonlyömän jälkeen. Meillä oli puhuttelu, jossa aselevosta ilmoitettiin. Vasta sen jälkeen lähti hevosmies soppakannuineen ja leipälaatikoineen. Mutta eipäs ammunta lakannutkaan. Jostain syystä naapuri lopetti vihollisuudet päivää myöhemmin. Aselevon tilalle julistettiin välirauha 19.9.1944. Suomalaiset saivat määräyksen erittäin kireän aikataulun mukaan nopeasti vetäytyä uuden rajan taakse. Tiet olivat täynnä miehiä, polkupyöriä, autoja, tykkejä, kenttäkeittiöitä, kuorma-autoja ja kuormahevosia. Oli vaikeata saada porukalle tilaa maantieltä. Vääpeli Kymäläinen oli viimein saanut kai pyytämänsä loman ja minä jouduin vetäytymisvaiheen ajaksi esikuntakomppanian vääpeliksi. Matkalle lähdettäessä, kun odottelimme jonoon sopivaa rakoa, ryntäsi ohikulkevasta joukosta kuormastomme luo sekarotuinen koira. Sen olivat pataljoonan miehet ottaneet pentuna hoitoonsa Itä-Karjalassa. Se oli seurannut miehiä Viipurin lohkolle, mutta Talin asemalla se oli seonnut porukasta ja hävinnyt. Oli hauska nähdä sitä riemua, mikä koiralla oli tavatessaan oman porukkansa. Se kävi tervehtimässä jokaisen hevosen erikseen ja miehen luota miehen luo. Joku miehistä sen vei kotiinsa mennessään. Vetäydyimme heti 20.9. Kasukkalaan ja 22.9. Lappeen pitäjän Hanhijärvelle. Siellä asuimme erään pullien taloissa. Joka toisen talon omisti Pulli- niminen. Sieltä on sekin Juho Pulli, joka myy markkinoilla kuuluisaksi tulleita Viipurin rinkeleitään. Hanhijärveltä siirryimme Lappeen Tirilän kansakoululle, jossa kärsimättömästi odotimme siirtoa siviiliin. Lappeella ollessamme kävin Lappeenrannankasarmilla tapaamassa kälyäni, Irjan siskoa Rauha Ellosta. Miehensä Pertti oli vielä jossain kotimatkalla Ratsuväkiprikaatin kanssa, jossa hän oli adjutanttina. Lupasin Rauhalle ottaa miehiä mukaani ja käydä nostamassa Ellosten perunat pellosta aseman takaa. Rauha teki voileipiä ja keitti kahvia. Minä toin kuusi miestä ja hevosen ja lähdimme pellolle. Mutta pellolla oli vain varret pystyssä. Niiden alta oli kaivettu ja varastettu mukaulat. Saimme vain puoli säkillistä perunoita. Hintoihinsa tulivat mukulat. Lopulta 13.11. lastattiin meidät junaan Lappeenrannassa ja matka alkoi. Tampereella olimme seuraavana päivänä pari tuntia, mutta en uskaltanut poistua asemalta, kun ei ollut tietoa, milloin taas lähdemme. Niinisalon RUK:n kasarmille saavuttiin 15.11. Nyt luulimme, että pian tästä kotiin selvitään. Kantakortit, sotilaspassit, luettelot ja muut paperit olivat miltei valmiiksi kirjoitetut. Minunkin passissani oli luuta. (arkkitehti Turusta) Olli Kestilän nimi jo valmiina. Muta nyt oli kotiuttaminen kiinni rautatiekalustosta. Viimein 18.11. saatiin toimitettua porukka juniin, toinen Niinisalosta Poriin päin ja toinen Haapamäelle päin. Meitä oli upseereita ja aliupseereita pieni ryhmä, jota ei vielä päästetty näihin juniin, vaan jätettiin tekemään loppuselvitystä. Mutta kun junat iltapäivällä lähtivät, selvitettiin illalla asiat, jaettiin sotilaspassit aliupseereille (upseerien passit olivat kai sotilaspiirissä) ja luettelot ja kantakortit jätettiin adjutantille edelleen toimitettavaksi. Kun minulla oli passi taskussa ja pojat lupasivat huolehtia lopusta töistä, nousin illalla Poriin menevään junaan, nukuin yön Porin asemahuoneen lattialla manttelin päällä reppu pään alla ja aamulla jatkoin Porista Nokialle. Olin jälleen siviilimies. Olin kiirehtinyt loppuvaiheessa kotiinlähtöäni, koska isän 70-vuotispäivä oli 21.11.44. Nyt olin kuitenkin Nokialla jo päivällä 19.11. Kun tiesin, että suku oli koolla Tampereella sisareni Valman luona viettämässä Tyyne-tädin 60-vuotispäivää, peseydyin ja muutin siviilivaatteet ylleni ja jatkoin matkaani Tampereelle. Siviilielämä oli jälleen alkanut. Osallistuttuani noin viikon kestäneisiin väestönsuojelukursseihin Lohjan vss.koulussa sain tavallaan kertausharjoituksiin osallistuneen korotuksen kersantiksi 4.6.1968. Salossa 10.11.1974 Mauno Arosilta |
n. 
